Hevosmaailma 1/2020

Hevosen metabolinen oireyhtymä (EMS, Equine Metabolic Syndrome) 

Hevosen metabolinen oireyhtymä muistuttaa ihmisen kakkostyypin diabetesta. Siinä hevosen elimistö ei vastaa insuliiniin mistä seuraa taudille tyypilliset oireet. Tyyppipotilas on nuori aikuinen, ns ”easykeeper” eli hyvin helposti lihova hevonen tai poni. Tauti on yleisempi roduilla, jotka ovat kehittyneet elämään karuissa olosuhteissa, kuten shetlanninponi. Ponirodut ovat alttiimpia kuin hevoset, mutta tautia esiintyy myös yleisesti hevosroduilla, erityisesti arabeilla ja quartereilla, sekä aaseilla. Lihavuuden ohella yleisin varsinainen sairauden oire on kaviokuume, mikä sekin johtuu vääränlaisesta sokeriaineenvaihdunnasta elimistössä. Nämä hevoset eivät kestä sokeria ravinnossaan, ja laidunruohon sisältämä sokeri, ns fruktaani, on erityisen haitallista. Tauti on jossain määrin perinnöllinen. Geneettisen alttiuden lisäksi riskitekijöitä ovat vähäinen liikutus sekä ns liian hyvä rehu (laidunruoho, ravinteikas heinä, väkirehut). 

Oireet: 

Metabolista oireyhtymää sairastavalla potilaalla on yleisen lihavuuden lisäksi epänormaaleja rasvakertymiä erityisesti niskassa, harjamarton alueella sekä hännäntyvessä, lavoissa ja silmien yläpuolella. On mahdollista, että metabolista oireyhtymää sairastava hevonen on muuten normaalipainoinen mutta sillä näkyy selkeästi yllämainitut rasvakertymät. Kaviokuumeen oireet voivat olla jollain hevosilla niin lievät, että omistaja kokee hevosen ennemmin laiskaksi liikkumaan eikä välttämättä huomaa kaviokipua, ainakaan taudin alkuvaiheessa. Kuitenkin mikäli kaviokuumeoireet havaitaan, on ehdottoman tärkeää tutkia tämän sairauden mahdollisuus. 

Diagnoosi: 

Eläinlääkäri tekee diagnoosin hevosen ulkonäön, mahdollisten kaviokuumeoireiden sekä verinäytteiden avulla. Pitkälle edenneessä sairaudessa todetaan kohonnut veren insuliinipitoisuus ns leponäytteestä. Tällöin verinäyte otetaan hevoselta heinäaterian syönnin jälkeen, kuitenkin niin että väkirehujen syönnistä on ideaalisti kulunut vähintään 4 tuntia. Koska tällä testillä saadaan kiinni vain pitkälle edenneet sairastuneet yksilöt, lepoarvon sijaan voidaan tehdä ns sokerirasitustesti. Tässä testissä eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan annetaan hevoselle esim maissisiirappia ja insuliiniarvo mitataan joko 60 ja/tai 90 min siirapin annon jälkeen. Insuliinitaso voidaan määrittää myös laidunkaudella ruohonsyönnin jälkeen, jolloin voidaan arvioida ruohonsyönnin vaikutus sokeriaineenvaihduntaan. 

Helsingin Yliopiston uudessa tutkimuksessa testattiin rasitusinsuliinitestin (OST, oral sugar test) tarkkuutta metabolista syndroomaa sairastavilla suomenhevosilla. Rasitusinsuliinitesti toistettiin 2 kuukauden välein välillä kesäkuu-helmikuu. Vain pieni osa hevosista oli positiivisia joka testissä; suurin osa hevosista vain osassa testeistä. Tutkimus korostaa testin toistamisen tärkeyttä, mikäli hevosen oireet tai ulkomuoto viittaavat metaboliseen syndroomaan. 

Hoito: 

Hoidossa tärkeintä on tärkkelyksen ja yleisesti sokerien välttäminen ruokinnassa sekä ylipainon pudotus ja, riippuen kavioiden tilasta, säännöllinen liikunta. Metabolista oireyhtymää sairastaville hevosille ei tulisi syöttää muuta kuin heinää, vettä ja hyvälaatuista vitamiini-kivennäisseosta. Heinämäärä tulisi rajoittaa 1-1.5 prosenttiin elopainosta (kuivaheinää). Mikäli tämä rajoitus ei riitä voidaan maksimissaan puolet heinästä korvata oljella. Heinä sokeripitoisuus tulisi olla alle 100g /kg ka. Heinän liotus on hyvä apukeino tässäkin sairaudessa vähentämään sokeripitoisuutta. Lisäksi heinä kannattaa, mikäli mahdollista, tarjota ns slow feeding verkosta jolloin syöminen tasoittuu 

paremmin pitkin päivää. Kuten jo aiemmin mainittiin, laidunruoho on ehdottomasti kielletty. Laidunruohon sokeripitoisuus on korkeimmillaan vanhassa, kortisessa ruohossa, aamupäivällä ja alkuillasta kasvien tuottaessa sokeria auringonvalon avulla, keväisin ja syksyisin sekä kylmän yön jälkeen. 

Ylipainon pudotus on tärkeää, koska rasvasolujen sisältämät hormonit, erityisesti leptiini, ovat haitallisia sokeriaineenvaihdunnalle. Mikäli kavioiden tila mahdollistaa liikunnan, myös liikunnalla on iso merkitys sokeriaineenvaihdunnan normalisoinnissa. Jo 30 min kävelyä päivittäin auttaa. 

Ruokinnan ja liikutuksen apukeinoina alkuvaiheessa voidaan käyttää lääkityksiä eläinlääkärin harkinnan mukaan. Näitä ovat elimistön insuliinivastetta parantava metformiinilääkitys sekä aineenvaihduntaa kiihdyttävä kilpirauhashormonilääkitys. 

Uusimpana tutkimuksen kohteena metabolisen syndrooman hoidossa on ns SGLT-2 estäjä. Tämä on lääke, joka laskee veren sokeripitoisuutta poistamalla ylimääräistä sokeria munuaisten kautta virtsaan. Toiveena on, että kun veren sokeripitoisuus laskee normaalille tasolle, insuliinia ei tarvitse tuottaa ylenmäärin ja siten sairaus saadaan kontrolliin. 

Tuoreessa tutkimuksessa verrattiin terveiden ja metabolista syndroomaa sairastavien hevosten sokeriaineenvaihduntaa heinäruokinnalla ja laitumella. Puolille metabolista syndroomaa sairastaville annettiin SGLT-2 estäjää niiden siirtyessä laidunruokintaan. Tutkimuksessa havaittiin, että SGLT-2 estäjän avulla sairastuneiden hevosten sokeriaineenvaihdunta palautui normaalitasolle. 

Vaikka metabolista syndroomaa sairastavaa hevosta ei tulisikaan päästää laitumelle, antaa tutkimus toivoa akuutin kaviokuumeen hoidossa. Hyvinkään Hevossairaala osallistuu amerikkalaiseen tutkimukseen, jossa kaviokuumetta ja metabolista syndroomaa sairastaville hevosille voidaan tarjota yhtenä hoitomuotona SGLT-2 estäjää. 

Lääkkeiden lisäksi hoitona voidaan käyttää lyhytketjuisia frukto-oligosakkarideja. Näitä sisältää metabolista syndroomaa sairastaville hevosille kehitetty kivennäispatukka Nutraxin. Tutkimusten mukaan nämä vähentävät insuliiniresistenssiyttä elimistössä. Myös omega-3 rasvahappojen syöttö voi parantaa sokeriaineenvaihduntaa. 

Jonna Jokisalo ELL

Hippos 7/2019

VARSAN KASVU SUORITUSHEVOSEKSI 

Varsa syntyy ihmislapseen verrattuna hyvin valmiina. Varsa nousee ylös ja ottaa ensimmäiset haparoivat askeleensa jo ensimmäisten elintuntien aikana. Alkuun varsan liikkuminen on hieman kömpelöä ja tasapaino on vielä heikkoa, vaikka varsa ravaa ja laukkaakin nopeasti. Askellajien ja tasapainon kehittyminen vaativat aikaa ja liikkeet muuttuvat iän mukana vakaammiksi. Kehittymisen myötä myös nopeus eri askellajeissa kasvaa. Varsan aktiivisuus on suurinta ensimmäisen elinkuukauden aikana (jopa kaksinkertainen seuraaviin elinkuukausiin verrattuna), minkä jälkeen aktiivisuus alkaa pikkuhiljaa iän karttuessa vähentyä. Varhaisen aktiivisuuden on havaittu olevan tärkeää varsan liikuntaelimistön kehittymiselle. Etenkin nivelrustot, luut ja jänteet tarvitsevat kuormitusta kehittyäkseen. Mikäli liikuntaa joudutaan rajoittamaan ja varsaa pitämään karsinalevossa ensimmäisten elinkuukausien aikana, voidaan sen liikkeissä havaita eroja vapaasti kasvaneeseen varsaan verrattuna. Karsinalevossa olleiden varsojen liike on hypermetrisempää eli liikkeet ovat ylikorostuneempia kuin vapaasti kasvaneilla. Nämä muutokset eivät ole kuitenkaan pysyviä, vaan erojen on havaittu tasoittuvan kun varsa on levon jälkeen päässyt normaalisti liikkumaan. Neljän kuukauden ikäisten varsojen liikkeistä voidaan nähdä jo hieman yksilöiden välisiä eroja. Mm. askellajien lennokkuuden sekä jalkojen ojennuksen ja koukistuksen on havaittu tässä iässä heijastavan varsan liikkeitä aikuisena. Eri roduille ominaista liikkumistapaa voidaan alkaa nähdä noin 4 kuukauden iässä, vaikka peruskinematiikaltaan liike on vielä melko samanlaista. 

Varsa painaa syntyessään noin 10 % tulevasta aikuisiän painostaan ja korkeus on noin 60 % aikuisiän korkeudesta. Varsan jalat ovat suhteessa pitkät sen kehoon verrattuna. Rungon ympärysmitta on alle puolet aikuisen koosta. Ensimmäisten 6 elinkuukauden aikana varsan kasvu on nopeinta. Kuuden kuukauden jälkeen kasvu jatkuu tasaisena, mutta hieman hitaampana. 2 vuoden tietämillä kasvu hidastuu selkeästi. Tähän ikään mennessä varsa voi olla saavuttanut jopa 90 % aikuisiän koostaan. Tämän jälkeen kasvu jatkuu hitaana yleensä 5 vuoden ikään asti ja joillakin vielä jopa 7 vuoden ikään asti. Jalan alaosien kasvulinjat sulkeutuvat jo varhain. Säärien kasvulinjat sulkeutuvat jo muutamien kuukausien ikäisillä. Pitkistä putkiluista viimeisimpänä sulkeutuu reisiluun kasvulinja noin 3-3,5 vuotiaana. Rangan, lantion, lavan ja kallon luiden kasvulinjoja sulkeutuu vielä tämän jälkeenkin. Kasvulinjojen sulkeuduttua nuori hevonen voi vielä kasvaa säkäkorkeutta, sillä eturaajat ovat kiinnittyneet runkoon lihasten avulla. Varsojen kasvussa ja kehityksessä on rotujen välistä vaihtelua. Myös yksilöiden välillä esiintyy eroja. 

Etenkin nopean kasvun aikana varsan ruokintaan tulee kiinnittää erityistä huomiota. Liian voimakas ruokinta ja mineraalien epätasapaino voivat altistaa kehityshäiriöille. Niin synnynnäisiin kuin myöhemmin ilmeneviin kehityshäiriöihin tulee puuttua ajoissa, sillä niillä voi olla merkittävä vaikutus varsan liikuntaelimistön kehittymiseen sekä myös varsan tulevaisuuteen urheiluhevosena. Kasvukauden jälkeen jalkojen virheasentoihin on vaikea, ellei lähes mahdoton vaikuttaa. 

Varsan liikuntaelimistön kehittymiselle paras on ympärivuorokautinen vapaa liikunta laitumella, jossa varsa saa omaehtoisesti kuormitusta nivelille, jänteille, luustolle ja lihaksille. Erään tutkimuksen mukaan varsoilla, jotka olivat eläneet ensimmäiset 6 elinkuukauttaan vapaasti laitumella, todettiin mm. suurempia glukosaminoglykaanipitoisuuksia nivelissä ja jänteissä sekä suurempia kollageenipitoisuuksia jänteissä verrattuna tallissa eläneeseen verrokkiryhmään. Näin laitumella eläneillä varsoilla voi mahdollisesti myöhemmin olla pienempi loukkaantumisriski. Myös irtopalojen esiintyvyyden on erään tutkimuksen mukaan todettu olevan suurempaa tallissa pidetyillä varsoilla kuin vapaasti laitumella liikkuneilla varsoilla. Etenkin nopean kasvun vaiheessa intensiivisellä ja kuormittavalla liikunnalla voi myös olla negatiivinen vaikutus liikuntaelimistöön. Sen sijaan kevyellä lisäliikunnalla ei havaittu näitä negatiivisia vaikutuksia muutoin vapaasti laitumella olevilla varsoilla. Lisäliikunnan aloittamiseen ei ole alaikärajaa. Lihas- ja jännekudos modifioituvat tulevaa käyttöä varten jo varhaisessa iässä. Paras aikaikkuna liikunnan aikaansaamalle tuki- ja liikuntaelimistön positiiviselle vaikutukselle myöhempää käyttöä ajatellen on ikävuodet 0-3. Tällä hetkellä ei ole oikeaa reseptiä sopivasta liikunnan määrästä nopean kasvun aikana ja aiheesta tarvitaan lisätutkimuksia. Koska meillä Suomessa ei ole mahdollisuutta ympärivuotiseen laiduntamiseen, tulisi kiinnittää huomiota varsojen ja nuorten hevosten liikkumismahdollisuuksiin myös talvikaudella. Esimerkiksi laumassa tilavassa pihatossa elävä nuori, jolla on tukevapohjainen ja tilava alue liikkumiselle sekä liikkumiseen kannustava pihaton pohjaratkaisu (esim. ruokinta, juotto ja makuupihatto sijoitettu erilleen), vahvistaa tuki- ja liikuntaelimistöään tallissa elävää ikäkumppaniaan kestävämmäksi. Talvikaudella varsojen ja nuorten liikkuminen ei välttämättä ole riittävää, mikäli tilaa, pitävää pohjaa ja virikkeitä ei ole riittävästi. Silloin esim. maasta käsin työskentelyllä tai maastolenkeillä voidaan tukea nuoren tuki- ja liikuntaelimistön kehittymistä. Tutkimuksen mukaan 9 kuukauden ikäisillä ei vielä ole selkeää puolieroa havaittavissa, mutta jo 2 vuoden ikäisillä voidaan havaita taipumusta toispuoleisuuteen. Näin ollen varhain aloitetulla käsittelyllä ja harkitulla liikunnalla voitaisiin mahdollisesti vähentää toispuoleisuuden kehittymistä, vaikka asiasta ei vielä ole saatavilla tutkimustietoa. Varsojen ja nuorten hevosten liikunnassa tulisi kuitenkin muistaa, että yksipuolisella, intensiivisellä tai kuormittavalla liikunnalla saattaa olla haitallinen vaikutus niin fyysisille kuin henkisillekin ominaisuuksille. Tulisi pitää mielessä, että nuorella iällä hevosta ei vielä varsinaisesti valmenneta vaan vasta valmistellaan tulevia koitoksia silmällä pitäen. Nuorta hevosta ei tulisi kyllästyttää yksitoikkoisella ohjatulla liikunnalla vaan liikkumisen riemu on tärkeää säilyttää tulevia vuosia varten. 

Nina Pirinen ELL ja Kira Kanerva ELL

Kasvuhäiriöt hevosilla                       

Hevosella voi perinnöllisten, ruokinnan ja trauman seurauksena syntyä niveliin irtopaloja. Osa nivelten irtopaloista on seurausta kasvuhäiriöstä, jolloin muutoksia syntyy varsan nopean kasvun aikana. Useimmiten kasvuhäiriöpala jää löyhän siteen avulla alkuperäiseen paikkaansa. Kappale saattaa irrota kokonaan, kun nivelpintoihin kohdistuu painerasitusta. Osa irronneista kappaleista on harmittomia, mutta osa saattaa raapia kulumauria nivelpintoihin ja aiheuttaa kroonista niveltulehdusta ja kipua. Hevosilla nivelrikko nivelten irtopalojen aiheuttamana on harvinaista. Tavallisimmin irtopaloja esiintyy hevosilla kinnernivelessä, vuohisnivelessä ja takapolvessa. Muutosten sijainti vaikuttaa hoitoon ja ennusteeseen. Kliinisesti oireilevan ja hevosella mahdollisesti tulevaisuudessa haitalliset irtopalat poistetaan usein tähystysleikkauksella ennen hevosen aktiiviuraa. 

Röntgenkuvaaminen on tavallisin tapa todeta irtopaloja. Ultraäänitutkimuksesta voi olla lisäapua, jos röntgenkuvalla ei voida poissulkea irtopalaa. Nivelten kasvuhäiriömuutoksia voi syntyä jo muutaman kuukauden ikäisille varsoilla, mutta vauriot voivat vielä korjaantua ennen kuin varsa on puolentoista vuoden ikäinen. Tämän takia alle 18 kk:n ikäisiä varsoja ei yleensä kuvata tai hoideta kasvuhäiriön takia ellei varsalla ole nivelturvotusta tai ontumaa. 

Irtopalojen syntyyn vaikuttavat muun muassa ruokinta, ympäristötekijät ja geenit. Varsan voimakas väkirehupitoinen ruokintaa altistaa kasvuhäiriöille. Ympäristötekijöistä epäsäännöllinen liikunta altistaa kasvuhäiriöille. Perinnöllisyydellä on myös suuri merkitys. Kasvuhäiriöiden esiintyvyyttä yritetään vähentää jalostuksella valitsemalla siitokseen mahdollisimman terveitä yksilöitä ja siksi oriiden röntgenkuvaus ennen kantakirjausta on useilla roduilla vaatimuksena.  Kasvuhäiriöperäisiä irtopaloja esiintyy yleisesti lämminverisillä ratsuilla ja ravureilla. Suomenhevosilla nivelten irtopalat ovat harvinaisempia ja poneilla kasvuhäiriöperäisiä irtopaloja ei esiinny juuri lainkaan. 

Kinnernivelessä kasvuhäiriöt ovat koipiluun keskiharjanteessa, koipiluun kehräksessä ja telaluussa. Tyypillinen oire on nivelen täyttyminen. Kintereen irtopaloissa todetaan harvoin ontumaa paitsi jos irtopala raaputtaa nivelpintaa. Sekä koipiluun keskiharjanteen että telaluun irtopalat voivat olla hyvin kookkaita ja aiheuttaa voimakasta nivelen täyttymistä ja ärsytystä. Suurienkin irtopalojen poiston jälkeen ennuste urheiluhevoseksi on erinomainen. Oireisilla irtopalojen pistoa suositellaan melko varhaisessa vaiheessa, jotta vältytään nivelkapselin venymiseltä ja nivelen krooniselta turvotukselta poisto-operaation jälkeen. 

Vuohisnivelessä irtopalat ovat vuohisnivelen etuosassa säären etupinnan keskiharjanteessa, vuohisluun yläetupinnalla tai vuohisnivelen takaosassa vuohisluun ylätakapinnan ja nuljuluun välissä. Kaikkia vuohisnivelen irtopaloja ei pidetä kasvuhäiriöperäisinä. Kasvuajan traumaa pidetään vuohisnivelessä merkittävänä muutosten aiheuttajana. Vuohisnivelen etupinnan irtopalat usein poistetaan ennaltaehkäisevästi, jos palat voivat aiheuttaa kulumauria nivelpintaan. Vuohisnivelen takapinnan irtopalat voivat aiheuttaa joillekin suoritushevosille ongelmia, mutta pääsääntöisesti ratsuilla niiden merkitystä suorituskykyyn pidetään vähäisenä. 

Takapolvessa kasvuhäiriömuutoksia esiintyy reisiluun telassa. Takapolvi voi vuotiailla varsoilla olla hyvinkin voimakkaasti täyttynyt ja varsa ontuu. Muutoksia voi kuitenkin esiintyä myös oireettomilla aikuisilla hevosilla. Kasvuhäiriömuutokset ovat usein keskiosassa ulompaa reisiluun telaa ja voivat olla hyvin suuria. Palan koko ja paikka vaikuttavat hoidon ennusteeseen. Usein palat ovat hieman sivussa polvilumpiourasta ja ennuste niiden poiston jälkeen on hyvä, Jos kuitenkin pala on hyvin kookas, on ennuste huonompi. 

 Olli Mäkelä ELT

Hippos 6/2019

Hevosen tulehduksellinen suolistosairaus - yleistyvä vai herkemmin huomattu ongelma? 

Mikä vikana kun ennen niin reipas hevonen ei liiku enää mihinkään? Tai kun puolet ratsastusajasta menee hevosen yrittäessä ulostaa? Tai toisaalta miksi hevosella on toistuvia ähkyjä? 

Ennen ajateltiin suolistosairauden mahdollisuutta vasta, kun hevonen laihtui ilman syytä. Tulehdukselliset suolistosairaudet (Inflammatory Bowel Disease, IBD) ovat kirjallisuuden mukaan syynä hevosen laihtumiseen ilman huonoa ruokahalua 32% tapauksista. Muita syitä laihtumiseen ovat huono hampaiden kunto, aliravitsemus, sisäloiset ja muut krooniset tulehdukset mukaan lukien kasvainsairaudet. Suomessa muut laihtumisen syyt kasvainsairauksia lukuunottamatta ovat mielestäni äärimmäisen harvinaisia. 

Suolistotulehduksen oireilu voi olla hyvinkin lievää eikä selkeästi suolistosairauteen viittaavaa. Omassa potilasmateriaalissani yleisimpiä omistajien huomaamia oireita IBD:n taustalla ovat laihtumisen lisäksi liikkumishaluttomuus, hoitoon vastaamaton mahahaava tai ripuli ilman selkeää syytä sekä akuutit tai krooniset ähkyoireet ja mahdollisesti mahan alainen turvotus eli ventraaliödeema. Lisäksi hevosella voi olla myös iho-oireita, kuten allergistyyppistä urtikariaa tai esim toistuvia rivejä vuohisissa. Suorituskykyongelmaiset hevoset tulisi toki ensimmäiseksi tutkia ontuman varalta. Mielestäni olisikin tärkeää yrittää löytää allaoleva syy, mikäli hevosella on joko ruuansulatuskanavasairauteen tai suorituskykyyn liittyviä ongelmia toistuvasti ja/tai ilman järkevää syytä. Tulehduksellinen suolistosairaus on yllättävän yleinen ongelma. 

Suolistotulehduksen syitä on useita ja ne vaihtelevat vakavuusasteeltaan lievistä allergisista reaktioista aina kasvainsairauksiin (lymfooma) asti. Useimmilla hevosilla todetaan autoimmuunisairaus, joka vastaa tyypillisesti hyvin kortisonihoitoon. IBD:n aiheuttaja on ihmisilläkin vielä etsinnässä. Tiedetään, että hevosillakin on keliakiaa. Lisäksi tiedetään, että ihmisillä valkoinen vehnä ja sokeri ruokavaliossa lisäävät riskiä sairastua suolistotulehdukseen. Siksi suoisitotulehdusta sairastavan hevosen ruokavalion suositellaan olevan mahdollisimman vähäsokerinen sekä -tärkkelyksellinen. 

Tulehdukselliset suolistosairaudet jaetaan hevosella 4 erilliseen oireyhtymään, jotka ovat granulomasyyttinen enteriitti (GE), eosinofiilinen enteriitti (EE), lymfo-plasmasytäärinen enteriitti (LPE) sekä multisysteeminen eosinofiilinen epiteliotroofinen sairaus (MEED). Diagnoosiin päästään yleensä ns rule-out menetelmällä sulkemalla ensin pois yleisemmät sairaudet. Kotitallilla kannattaa aloittaa tutkiminen kliinisellä yleistutkimuksella, verinäytteillä ja ulostenäytteillä. Tyypillisesti IBD-hevosella ei ole juurikaan muutoksia verinäytteissä lukuunottamatta mahdollisesti anemiaa seka alhaisia valkosolu- ja veren proteiiniarvoja. MEEDiä sairastavilla hevosilla on lisäksi tyypillisesti maksa-arvot (GGT, ALP, AST) koholla. Seuraava askel sisältää yleensä mahalaukun tähystyksen, vatsaontelon röntgenkuvauksen sekä ultraäänitutkimuksen. Samalla voidaan tehdä myös glukoosin imeytymistesti sekä ottaa mahdolliset koepalat suolistosta. Koepalojen otto on tärkeää, sillä vain niiden avulla selviää, mistä tulehdustyypistä on kyse. 

Tyypillinen hoito on kortisonilääkitys. Hoito on pääpiirteittäin sama kaikissa sairauden muodoissa, mutta eri oireyhtymät vastaavat kokemukseni mukaan hieman eri lailla lääkitykseen, ja siksi olisikin ideaalia tietää, mitä tyyppiä hoidetaan. Lisäksi tukivalmisteina voidaan käyttää omegaöljyjä, sacharides-hiiva-valmisteita sekä vähähiilihydraattista ruokavaliota. Lisäksi Hyvinkään Hevossairaalalla on tutkimuskäytössä uusi ravintovalmiste, josta toivotaan apua tulehduksen lieventämiseen ja/tai kurissa pitämiseen näillä hevosilla. Ennusteeseen 

vaikuttavat tulehduksen tyyppi ja vakavuusaste. Tässä, kuten muissakin sairauksissa, parhaimpaan tulokseen päästään, kun hoito päästään aloittamaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Jonna Jokisalo ELL

Hippos 5/2019

RATSUN SELKÄONGELMAT

 Selkä toimii yhdistävänä siltana hevosen etu- ja takaosan välillä. Sen tehtävänä on kannatella vatsaontelon painoa ja hevosen liikkuessa toimia voiman momenttina sekä vakauttaa liikettä. Lähes jokainen ratsuhevonen kärsii selkävaivoista jossain vaiheessa elämäänsä. Valtaosalla kivut ovat ohimeneviä, mutta joillain vaivoista saattaa muodostua pitkäkestoinen ja vaikeasti ratkaistavissa oleva ongelma. Selkävaivojen esiintyvyyteen vaikuttavat muun muassa hevosen rakenne, perimä, liikunnan määrä ja laatu, varusteiden sopivuus sekä ratsastajan taidot ja paino. Suora tai köyry selkä on mielletty jäykäksi ja se myös harvoin korreloi hyvän suorituskyvyn kanssa. Notko selkä vaatii tukilihaksistolta enemmän ja on alttiimpi okahaarakevälien kaventumiselle. Ideaali selän rakenne on hyvin loivan S-kirjaimen mallinen. ”Terävät kulmat” tai rangan suorat pätkät lisäävät rasitusta paikallisesti. Paraskaan rakenne ei toki takaa ongelmatonta elämää, etenkin jos hoito ja valmennus on osaamatonta tai epäsopivaa. Sopivan satulan merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Sopivan satulan löytäminen voi olla hyvinkin haastavaa, erityisesti jos hevosen selän rakenne tai biomekaniikka on kovin poikkeava. Lajien välillä on jonkin verran eroavaisuuksia trauma- ja rasitusvammatyyppien suhteen. Este- ja kenttäratsuilla esiintyy kouluratsuihin verrattuna hieman enemmän traumaperäisiä vaivoja. Kouluratsujen selät ovat alttiita lajinsa puolesta rasitusperäisille ongelmille. Lännenratsujen sliding stopit altistavat lanneselän rasitukselle.

OIREET

Selkäkipuisen hevosen oireet tulevat tyypillisimmin esiin ensimmäisenä laukassa, sillä siinä selän liikkuvuus (koukistus, ojennus ja taipuminen) on suurempaa kuin ravissa ja käynnissä. Selkäongelmaisen hevosen tyypillisiä oireita ovat mm. heikentynyt suorituskyky ja rajoittunut rangan liike, mikä voi näkyä esimerkiksi madaltuneena hyppykaarena tai vinoutena. Askelpituus tyypillisesti lyhenee ja kokoamisessa voi ilmetä ongelmia. Selkäkipuinen hevonen saattaa alkaa vältellä satulointia tai selkään nousua. Monesti selkäkipuisen hevosen oireet ovat selkeimmät ratsastajan kanssa ja tilan edetessä voi esiintyä pukittelua, pystyyn nousemista, pään viskomista tai ryntäämistä. 

DIAGNOSTIIKKA

Selkäperäisen ongelman hoidossa on olennaista selvittää kivun perimmäinen syy, jotta hoito olisi mahdollisimman kokonaisvaltaista ja tehokasta. Onko kyse liiallisen treenin aiheuttamasta lihaskireydestä, epäsopivan satulan aiheuttamista ongelmista, traumasta, rakenteellisesta ongelmasta vaiko jostain muusta. Selkävaivojen taustalta saattaa löytyä useampikin syy ja löydökset voivat myös olla sekundäärisiä. Yleensä eläinlääkärin tutkimukset aloitetaan kuuntelemalla ratsastajan ajatuksia oireista sekä katsomalla hevosta työssään. Seuraamalla hevosen liikkumista taluttaen, juoksuttaen ja ratsain voidaan muodostaa jo melko hyvä käsitys ongelmien sijainnista ja voimakkuudesta. Katsoen hevosta sen seistessä tasajaloin tasaisella alustalla voidaan havaita lihaksiston puolieroja ja rakenteellisia tai lihaksistollisia poikkeavuuksia. Palpatorinen tutkimus eli käsin tunnustelu antaa lisätietoa mahdollisista turvotuksista, lämpötilaeroista, arkuuksista tai muista poikkeavuuksista lihaksistossa tai rangassa. Rangan liikkuvuutta voidaan testata käsin manipuloimalla ja tämän avulla mahdollisesti paikantaa huonommin liikkuvia tai aristavia selän osia. Puudutuksia käytetään selkätutkimuksissa huomattavasti vähemmän kuin ontumatutkimuksissa. Lämpökamerasta voi tietyissä tilanteissa olla apua. Hevosen selän kuvantamisen haasteena on eläimen suuri koko ja kunnollisten kuvantamislaitteiden kalleus. Selän kuvantamisessa ultraääni ja röntgen ovat tällä hetkellä yleisimmät ja helpoimmin saatavilla olevat apuvälineet. Skintigrafiaa eli luuston gammakuvantamista voidaan käyttää apuna, mikäli diagnoosiin on muuten haasteellista päästä. MRI- ja TT-laitteita (magneettikuvaus ja tietokonetomografia) meillä ei vielä ole käytettävissä täysikokoisten hevosten selän kuvantamiseen. 

Yksi yleisimmistä selkäongelmista on lihasperäinen kiputila, joka monesti on sekundääristä, esimerkiksi ontumasta, huonosti istuvasta satulasta tai ratsastajan vinoudesta aiheutuvaa. Lihasperäisen kiputilan hoito on monesti suoraviivaista ja palkitsevaa, kunhan varsinainen lihasvaurio on pientä ja mahdolliset alla olevat tekijät on saatu hoidettua tai poissuljettua. Selkälihaksissa voi esiintyä venähdyksiä ja revähdyksiä, joiden hoitoon saattaa kulua jopa useita kuukausia. Nämä oireilevat tyypillisesti paikallisesti turvotuksena ja aristuksena ja ovat diagnosoitavissa ultraäänitutkimuksella. Lihaksiston rappeumasairaudet voivat oireilla selkäkipuna ja/tai aiheuttaa selkälihasten surkastumaa. Rappeumasairautta epäiltäessä suositellaan lihaskoepalan ottoa diagnoosiin pääsemiseksi. Selän luusto-ongelmista okahaarakevälien kaventuminen tai puuttuminen eli niin sanottu kissing spine ovat tunnettuja ja helposti diagnosoitavissa röntgentutkimuksella. Spondyloosi eli nikamien silloittuminen on rappeumasairaus, jossa nikamarunkojen välille muodostuu uudisluusta siltoja jäykistämään ja tukemaan rankaa. Hevosilla spondyloosi on huomattavasti harvinaisempi kuin ihmisillä ja koirilla. Sekä kissing spine että spondyloosi tyypillisesti vähentävät rangan liikkuvuutta ja erityisesti aktiivivaiheessa voivat aiheuttaa voimakastakin kipua, mutta voivat myös olla oireettomia. Rangan pieniin fasettiniveliin voi kehittyä rasitusperäisiä niveltulehduksia tai nivelrikkoa ja tämä onkin suhteellisen yleistä etenkin vannhemmilla hevosilla. Okahaarakkeiden päällä ja välissä kulkeva dorsaaliligamentti eli niin kutsuttu selkäjänne on altis traumaperäiselle vauriolle, mutta siihen voi aiheutua muutoksia myös rasituksesta tai jopa epäsopivasta satulasta johtuen. Rangan murtumat ovat hevosilla harvinaisia, mutta mahdollisia. Okahaarakkeiden murtumia esiintyy erityisesti sään alueella trauman seurauksena. Rangan rasitusmurtumia on todettu laukkaratsuilla. Hevosilla ei esiinny selän välilevyjen pullistumaa kuten ihmisillä ja koirilla, mutta välilevyissä voi esiintyä rappeumamuutoksia. Lanne- ja ristiselän liitoskohdassa selän liikkuvuus on suurinta ojennus-koukistus-suunnassa ja tällä alueella voidaan havaita välilevyn rappeumaa erityisesti vanhemmilla hevosilla. Bakteriellit infektiot ja kasvaimet ovat äärimmäisen harvinaisia rangan alueella.

 HOITO

Hoidon tavoitteena on tehdä hevosesta mahdollisimman kivuton sekä auttaa suorituskyvyn palauttamisessa tai parantamisessa. Lievimpiä tapauksia lukuun ottamatta yleensä ensimmäinen askel hoidossa on lepo, joka yhdistetään monesti tulehduskipulääkekuuriin. Tulehduskipulääkkeiden lisäksi voidaan tapauskohtaisesti käyttää myös muita kipua lievittäviä lääkkeitä sekä paikallisesti iholle annosteltavia voiteita tai linimenttejä. Levon pituus riippuu mm. diagnoosista, kivun määrästä ja oireiden voimakkuudesta. Levon tarkoituksena on palauttaa kudoksiin ns. normaalitila poistamalla kipua lisäävät tekijät ja vähentämällä tulehdusta. Varusteiden sopivuus tulee tarkistaa viimeistään tässä vaiheessa, jotta ongelmaan ei palattaisi, kun hevosta aletaan uudestaan liikuttamaan. Fysikaalisella hoidolla (kylmä, kuuma, sähkö jne.) voidaan saavuttaa nopeaa edistymistä erityisesti vamman akuuttivaiheessa, mutta siitä voi olla apua myös ylläpitävänä hoitomuotona. Manuaaliterapia on yksi vanhimmista hoitomuodoista selkäkivun hoidossa ja on edelleen varsin toimiva ja tehokas apu, kunhan tiedetään mitä hoidetaan, miksi, milloin ja millä tekniikalla. Hieronnasta voi jopa olla haittaa silloin kun kipu on voimakasta ja kudoksissa on selkeä tulehdustila. Kiropraktia ei yleensä sovellu silloin kun hevosella on voimakkaat luustomuutokset tai ainakin tulee tarkkaan tietää mitkä osat rangasta voidaan käsitellä kiropraktisesti ja minkä osien käsittelyssä tulee noudattaa erityistä varovaisutta.  Injektiohoidolla voidaan saavuttaa nopea kivun ja tulehdustilan lievitys sekä mahdollistaa manuaaliterapian paras vaikutus vaikeammissa tapauksissa. Kortisoni on edelleen varsin tehokas kivunpoistaja ja tulehdustilan lievittäjä. Sitä käytetäänkin erityisesti okahaarake- ja fasettinivelkiputilojen hoitoon. Akupunktio ja mesoterapia ovat myös yleisesti käytettyjä hoitomuotoja, joista osa potilaista saa selkeästi apua. PRP-hoitoa eli verihiutalerikasta plasmaa voidaan käyttää lihas- ja ligamenttivaurioiden hoidossa. Kirurgisiin toimenpiteisiin joudutaan turvautumaan selkävikojen hoidossa vain harvoin. Fysioterapialla on ratkaiseva rooli erityisesti pitkäaikaiskuntoutettavien ja kroonisesta selkäkivusta kärsivien potilaiden hoidossa. Hevosten fysioterapia on kehittynyt viime vuosina huimasti ja koulutettuja fysioterapeutteja on saatavilla jo koko maassa. Hoitoa suunniteltaessa on tärkeää löytää potilaalle sopivimmat ja tehokkaimmat hoitomuodot, jotta hoitovaste olisi hyvä ja sairasloman pituus jäisi mahdollisimman lyhyeksi.

 ENNALTAEHKÄISY

Ratsuhevosen valmentamisessa on haaste rakentaa lihaskuntoa ja kestävyyttä maltilla vaadittavien tehtävien tasolle. Vaikka rakenteella on merkittävä vaikutus selkäongelmien esiintyvyydelle, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi notkoselkäisellä hevosella voisi kilpailla menestyksekkäästi korkeallakin tasolla. Avainasioita ovat altistavien tekijöiden tiedostaminen ja niiden huomioiminen treenissä sekä mahdollisten ongelmien tai poikkeavuuksien varhainen havaitseminen. Taitava ratsastaja pystyy vaatimaan hevoselta vain sellaisia tehtäviä, joihin se on valmis. Taitava ratsastaja myös tuntee, milloin hevonen tarvitsee lepoa tai palauttavaa kevyempää treeniä ja milloin taas voidaan vaatia maksimaalisempaa suorittamista. Epäsopivan satulan käyttö voi saada alulle noidankehän, joka pahimmillaan johtaa pitkiin sairaslomiin tai jopa kilpauran päättymiseen. Traumaperäisiä vammoja pystyy jonkin verran ehkäisemään huolehtimalla hevosen lihaskunnosta, varusteista ja ratsastuspohjista sekä kilpailuttamalla hevosta maltilla, unohtamatta riittävää palautumista. Vahinkoja ei kuitenkaan aina pysty välttämään ja niiden sattuessa vaurioiden selvittäminen ja hoidon nopea aloitus ovat tae parhaimmalle lopputulokselle.

Kira Kanerva ELL

Hippos 4/2019

EOTRH – Equine Odontoclastic Tooth Resorption and Hypercementosis - nimihirviön takana on melko yleinen sairaus 

Mistä on kysymys? 

EOTRH on useimmiten keski-ikäisten ja vanhempien hevosten ja ponien etu- ja/tai kulmahampaiden sairaus, kuitenkin tautia on tavattu myös 10-vuotiailla hevosilla ja harvinaisena myös poskihampaissa. 

Sairaudessa hampaat resorboituvat eli syöpyvät tai hajoavat ja lisäksi kehittyy hammassementin liikakasvu eli hypersementoosi. Uusi muodostuva sementti on epänormaalia eikä korjaa muodostuneita syöpymiä. Muutokset ovat pääasiassa hampaan juurialueella ja hammasta ympäröivissä ligamentissa sekä luussa. Syöpymisen aiheuttavat odontoklastit eli hammasta ”syövät” solut, jotka alkavat tuntemattomasta syystä hajottaa hampaan sementtiä, kiillettä, hammasluuta eli dentiiniä ja resorptio voi edetä hampaan ytimeen asti. Taudin edetessä hampaan ydin ja hammasta ympäröivä ligamentti sekä alveolaariluu tulehtuvat ja voivat infektoitua. Tämä on kivuliasta ja johtaa hampaan heilumiseen ja jopa hammasmurtumiin. 

Taudista voidaan todeta ainakin kolmentyyppistä muotoa. Tauti voi ilmetä ensisijaisesti hampaan resorptiona tai ensisijaisesti sementin liikakasvuna tai näiden yhdistelmänä. 

Taudin syytä ei tiedetä ja se on kuvattu vasta 2000-luvulla eläinlääketieteellisissä julkaisuissa. Ihmisillä ja kissoilla on todettu myös hammasta syövyttävää sairautta, jonka syytä ei tunneta. Näissä sairauksissa (MIRR, multiple idiopathic root resorption ja FORL, feline odontoclastic resorptive lesion) samat hammasta syövät solut aiheuttavat syöpymiä, mutta hypersementoosi on hevosilla voimakkaampaa kuin ihmisillä tai kissoilla. 

Yleisyys? 

Tarkkaa lukua taudin yleisyydestä ei tiedetä. 

Saksalaisen tuoreen tutkimuksen mukaan kohtalaisten ja vakavien röntgenmuutosten yleisyys oli keskimäärin 21-vuotiailla hevosilla jopa 64 %. Lieviä muutoksia oli lähes kaikilla hevosilla. Osa näistä erityisesti lievistä muutoksista on todennäköisesti normaalia ikääntymiseen liittyvää. Kysymys on kuitenkin melko yleisestä sairaudesta, joka on todennäköisesti alidiagnosoitu. 

Miten tunnistaa 

Taudin oireet kehittyvät vähitellen ja niiden tunnistaminen voi täten olla hankalaa sairauden alkuvaiheessa. Käytösmuutokset johtuvat kivusta ja voivat olla vaisuutta ja eristäytymistä, mikä ei suoranaisesti vaikuta hammasperäiseltä. 

Tyypillisiä muutoksia, jotka omistajakin voi usein todeta ovat puremisvaikeudet etuhampailla, pään arkuus, haju suusta, hammaskivi, ientulehdus ja ikenen 

liikakasvu tai vetäytyminen, ikenien ”pullotus” etuhampaiden päältä ja fistelit eli pienet märkivät pisteet ikenessä. 

Hevonen voi oireilla ratsastuksessa heiluttamalla päätä, se voi olla haluton ottamaan kuolainta tai pitää kieltä hampaiden välissä. 

Diagnoosi 

Eläinlääkäri voi epäillä sairautta jo etuhampaiden ja ikenien tyypillisen ulkonäön perusteella. Diagnoosi ja sairauden tyyppi, laajuus ja vakavuus varmistetaan röntgenkuvin. Etuhampaat kuvataan röntgenkasetti hampaiden välissä ja hevonen on rauhoitettava tutkimukseen hyvin. Kuvissa todetaan tavallisimmin hammasta ympäröivän kudoksen tulehdusmuutoksia, hampaan juuren harventumaa ja/tai hampaan juurialueella pallomaista paksuuntumaa eli hypersementoosia. 

Hoito 

Tällä hetkellä ainoa tunnettu hoito on muuttuneiden, heiluvien ja kipeiden hampaiden poisto. Ennen etuhampaiden poistoa on syytä tehdä kunnollinen suun tutkimus ja tutkia myös poskihampaat hyvän kokonaiskuvan saamiseksi. Hampaat voidaan lähes poikkeuksetta poistaa seisovalta hevoselta rauhoituksessa ja puudutuksessa. Usein poistetaan kaikki etuhampaat kerralla, koska kysymyksessä on etenevä sairaus. 

Hevoset toipuvat poistosta useimmiten hyvin ja omistajat kuvailevatkin voinnin olevan pirteämpi jo muutamassa päivässä poiston jälkeen. Kokonaisuudessaan toipuminen vie tavallisesti noin kahdesta kolmeen viikkoa. 

Suomessakin näitä toimenpiteitä on tehty jo joitain vuosia ja täällä elelee jo useampi kymmenen hevosta ilman etuhampaita. Hevoset voivat usein jopa laiduntaa etuhampaiden poistamisen jälkeen. Ne katkaisevat heinän huulillaan ja pureskeluun käytetään poskihampaita. Kosmeettinen ongelma poiston jälkeen voi olla kielen näkyminen ulkona suusta. 

Voiko ennaltaehkäistä 

Koska sairauden syy on tuntematon ei toistaiseksi ole keinoa ennaltaehkäistä sen kehittymistä. Omistaja tai ratsastaja, joka tuntee hevosen parhaiten voi kuitenkin seurata tarkasti hevosen vointia, panna merkille muutoksia hevosen käyttäytymisessä ja siten osata kertoa eläinlääkärille muutoksista hevosen voinnissa. Omistaja voi myös tarkastaa etuhampaat hammaskiven ja ienten muutosten varalta. Lisäksi omistaja voi tehdä ns. porkkanatestin, missä hevoselle tarjotaan porkkana kokonaisena purtavaksi etuhampailla ja tarkastellaan hevosen halua ja kykyä purra etuhampailla kovaa. Mikäli hevonen ei suoriudu testistä on syytä epäillä sen etuhampaiden olevan kipeät. 

Koska kyseessä on vasta reilun vuosikymmenen tunnistettu sairaus on todennäköistä, että tieto sairauden syystä, yleisyydestä ja mahdollisista uusista hoitokeinoista lisääntyy ja muuttuu seuraavien vuosikymmenten kuluessa.

Elina Koskenranta ELL

Hippos 3/2019

HEAD SHAKING OIREILU HEVOSELLA 

Head shakingilla tarkoitetaan hevosen kontrolloimatonta pään heilutusta. Usein pään heilutus tapahtuu vertikaalisuuntaan, mutta osa potilaista heiluttaa päätään myös horisontaalisesti tai pyörittävin liikkein. Liikkeet voivat olla hyvin teräviä ja säpsähtäviä ilman mitään selvää ulkoista ärsykettä. Lisäksi voi esiintyä nenän voimakasta hinkkaamista, jopa niin, että hevonen vaurioittaa itseään. Hevonen myös voi pärskiä tai tuhista. Vakavimmissa tapauksissa voidaan nähdä myös muuta poikkeavaa, jopa vaarallista, käytöstä. Oireilua esiintyy joko jatkuvasti, vuodenaikojen mukaan vaihdellen, yleensä kesää kohti voimistuen, tai siten että ulkona oireet pahenevat. 

Oireet voivat johtua jostakin alla olevasta sairaudesta, joka aiheuttaa hevoselle kipua ja siten saa aikaan head shaking oireet. Vaihtoehtoisesti voi olla kyse pään kolmoishermon poikkeavaan toimintaan liittyvästä oireilusta. 

Diagnoosi 

Sairauden diagnostiikka etenee siten, että ensin suljetaan pois muut sairaudet, jotka voivat aiheuttaa kipua (tai ärsyttää kolmoishermoa), joka puolestaan aiheuttaa oireita. Hyvä esimerkki tällaisesta kivusta on hammasjuurien infektioihin liittyvä kipu. Suomessa tehdyn, juuri julkaisuun hyväksytyn, hevosten hammasperäiseen kipuun liittyvän tutkimuksen mukaan (Pehkonen, Karma ja Raekallio) kahdellatoista hevosella viidestätoista, joilla oli head shaking oireita, oireet lakkasivat tulehtuneen hampaan poiston jälkeen. Näillä hevosilla oli diagnostisoitu hampaan juurialueen infektio. Suun perusteellinen tutkimus valon ja peilin avulla tai tähystinkameralla on siis tärkeää. Useimmiten myös röntgenkuvat hammasjuurista ovat tarpeen. Lisäksi hevosen silmät tulee tutkia muun muassa kystien, massojen ja vierasesineiden varalta. Korvien tarkistus sekä neurologinen tutkimus ovat myös tärkeitä. Mikäli CT-tutkimus (tietokonetomografia) on mahdollinen, antaa se tarkempaa tietoa pään alueen sairauksista ja on röntgeniä paljon herkempi esimerkiksi hammassairauksien diagnostiikassa. Suomessa ei toistaiseksi ole mahdollisuutta CT-tutkimukseen. Ylemmät hengitystiet, mukaan lukien ilmapussit tulee myös tähystää. Vastaavia oireita voi aiheutua myös tuki- ja liikuntaelinten vaivoista, joten usein vaaditaan myös ontumatutkimus. Myös varusteiden sopivuus tulisi tarkistaa. 

Mikäli edellä mainittujen tutkimusten jälkeen ei löydetä elimellistä syytä oireiluun, on diagnoosi kolmoishermovälitteinen head shaking. Tässä muodossa ajatellaan pään suuren kolmoishermon toiminnassa olevan vikaa; jostain syystä se tulkitsee tulevaksi hyvin voimakkaitakin ärsykkeitä todellisen ärsykkeen puuttuessa tai ollessa hyvin pieni. Ruumiinavauksissa tällaisista hevosista ei useinkaan löydetä mitään vikaa ja voimakkaan kipuaistimuksen voidaan päätellä liittyneen hermon vialliseen toimintaan. Nykykäsityksen mukaan tämä sairaus vastaisi ihmisellä kolmoishermosärkyä, joka on hyvin kivulias sairaus. 

Hoidot 

Joillakin lieväoireisilla hevosilla oireiden kurissa pitämiseksi voi riittää UV-suojattujen huppujen tai maskien käyttö ja ratsastaminen maneesissa tuulisella tai aurinkoisella säällä. Usein varusteista ja 

olosuhteiden hallinasta saatu apu on vain osittainen, oireita lieventävä. Lääkkeellisesti sairautta voidaan hoitaa erilaisilla kipulääkkeillä. Hermokipuun vaikuttavia kipulääkityksiä on käytetty vaihtelevin tuloksin. Tällöin tulee myös huomioida hevosen käyttö ja doping -määräykset. Jotkut lieväoireiset hevoset voivat myös hyötyä allergialääkkeistä tai kortisonista. Tällöin toki voi olla mahdollista, että taustasyy on jokin muu kuin todellinen kolmoishermon toimintahäiriö. Myös melatoniinia on käytetty hoitona hevosilla, joiden oireilulla on selkeä yhteys vuodenaikojen vaihteluun. Hoito tulee näissä tapauksissa aloittaa selvästi ennen odotettua oireilun alkamisajankohtaa. Joitakin perinteisesti tämän sairauden hoitoon käytettäviä lääkkeitä ei tällä hetkellä ole saatavilla Suomessa. Toisaalta, erästä kunnioitettua kollegaa mukaillen, jos johonkin sairauteen on tarjolla paljon erilaisia hoitoja, tarkoittaa se, että yksikään niistä ei toimi kovin hyvin. Ja näin on valitettavasti tilanne tämänkin sairauden lääkkeellisten hoitojen osalta. 

Uusimpina hoitoina ovat tulleet, lupaavia tuloksia antaneet, elektroakupunktio kolmoishermon alueelle sekä PENS hoito (percutaneus electrical nerve stimulation), joka on hieman invasiivisempi ja vaatii kalliimman laitteiston. Näitä hoitomuotoja on käytetty hermo- ja neuropaattisen kivun hoitoon ihmisillä ja hevosilla. Hoidot toteutetaan rauhoitetulle hevoselle. Joillekin jo kertahoitokin voi auttaa joksikin aikaa, toisille tarvitaan useampi hoitokerta. Yleisin protokolla on neljä hoitokertaa noin viikon välein. Elektroakupunktion etuna voidaan pitää sitä, että mikäli siitä saadaan apua hevoselle, ei ole estettä palata kilparadoille, sillä pitkiä varoaikoja ei tule. Hoitojaksot voidaan toistaa vasteen mukaan yksilöllisesti riippuen hevosen oireista. Hyvinkään Hevossairaalassa on mahdollista antaa hevosille elektroakupunktiohoitoa. 

Head shaking on kivulias ja hevosen hyvinvointia vaarantava sairaus. Diagnostiikka perustuu toisten sairauksien poissulkuun ja voi siten tuntua turhauttavalta, kun yhtä yksittäistä testiä taudin toteamiseksi ei ole. Uusia lupaavia hoitomuotoja on kuitenkin tarjolla. 

Kirjoittaja työskentelee Hyvinkään Hevossairaalassa. 

Sanna Harjupatana ELL

Hippos 2/2019

Ruokinta sairauksien hoidon tukena ja ehkäisyssä

Hevosille on tarjolla laajasti mitä erilaisempia ravintolisiä. On tärkeää muistaa, että perushevonen pärjää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvänlaatuisella heinällä ja vedellä, ja olisi ideaalia pitää hevosen ruokinta mahdollisimman yksinkertaisena. Ravintolisien valinnassa on lisäksi hyvä tietää, että ravintolisien valmistajilla ei ole samanlaisia laatukriteereitä kuin lääkevalmistajilla, ja pahimmillaan ravintolisä ei välttämättä sisällä lainkaan niitä aineita joita purkissa sanotaan olevan. Lisäksi esimerkiksi rasvahapot hapettuvat eli härskiintyvät helposti, mikäli valmistajalla ei ole riittävää ammattitaitoa tuotteen käsittelyssä. Tällöin pahimmillaan tuote voi olla haitallinen syötettynä. Tämänkin takia suosisin ensisijaisesti suomalaisia valmistajia, joiden ammattitaitoon ja rehellisyyteen voi luottaa.

Öljyruokinta:

Vaikka hevosen ruokavalioon luonnossa ei kuulu öljyt, sopivat ne hyvin hevosen aineenvaihdunnalle. Öljyruokinta tulee kuitenkin aloittaa vähitellen niin, että ensin annetaan 1 dl/vrk. Annosta voidaan nostaa 1dl/viikko. Maksimissaan hevoselle voidaan antaa 1dl/100 kg /vrk eli 500kg hevoselle voidaan antaa enintään 5dl öljyä päivässä. Koska öljyssä on runsaasti energiaa, useimmille hevosille riittää 1-3 dl/vrk. Hevoselle voidaan syöttää mitä tahansa kasviöljyjä. Öljyä syötettäessä on tärkeää muistaa antaa E-vitamiinilisä, sillä öljyn käsittely elimistössä kuluttaa E-vitamiinia. Öljyruokintaa voidaan antaa kaikille normaalipainoisille hevosille. Erityisesti siitä on hyötyä hevosille, joilla sokerin ja tärkkelyksen määrää tulisi vähentää ruokinnassa. Tällaisia ovat muun muassa lihasongelmaiset hevoset sekä mahahaavaa ja tulehduksellista suolistosairautta sairastavat hevoset.

Omega 3-valmisteet hevosille

Öljyn syöttäminen on nykyään jo suhteellisen yleistä hevosille ja sen edut ovat hyvin tunnetut. Rasvahappojen syöttämisen edut ovat nousemassa lisäksi valokeilaan. Näissä tärkeää on etenkin omega 3 ja 6 suhde. Hevosen ruokavalio koostuu useimmiten heinästä ja väkirehusta. Näissä on pääosin omega 6-rasvahappoja. Suhde vääristyy entisestään, mikäli hevosille annetaan kasviöljyä, kuten rypsi- tai maissiöljyä, koska näissäkin on lähes pelkästään omega 6-rasvahappoja. Jotta suhde saataisiin oikeaksi, tulisi hevosille syöttää omega 3-rasvahappoja. Osa omega 3 rasvahapoista on ns välttämättömiä rasvahappoja eli niitä ei hevosen elimistö pysty valmistamaan, vaan ne on saatava ravinnosta. Omega 3 hyötyjä ovat muun muassa: parantaa sokeriaineenvaihdunnan ja puolustusjärjestelmän toimintaa esim metabolisen syndrooman ja hevosen Cushingin taudin tukena, lisätä luiden aineenvaihduntaa ja kehitystä sekä vähentää tulehdustilaa elimistössä ja parantaa hedelmällisyyttä, ternimaidon laatua, vasta-aineiden siirtymistä varsaan ja sperman laatua.

E-vitamiini

E-vitamiini on tärkeä osa ruokavaliota jokaiselle hevoselle, sillä sitä ei ole riittävästi hevosen ravinnossa, ellei hevonen laidunna tai saa muuten tuoretta ruohoa päivittäin. E-vitamiinin säilyvyys kuivatussa heinässä on huonoa, siksi kaikki hevoset tarvitsevat E-vitamiinitäydennystä sisäruokintakaudella. Tyypillisesti valmiissa monivitamiinivalmisteissa tai rehuseoksissa on E-vitamiinia, mutta sen määrä ei ole riittävä ja/tai se on laadultaan heikkoa. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota mitä E-vitamiinia hevoselle syöttää: luonnollisen E-vitamiinin käyttösuhde on ylivertainen synteettiseen verrattuna, jolloin voidaan olla varmoja, että syötetty E-vitamiini hyödyttää hevosta. E-vitamiini on luonnon oma antioksidantti. Sitä tarvitaan, jotta lihaksisto ja hermosto voivat toimia normaalisti. Lisäksi se tukee hevosen puolustusjärjestelmän toimintaa. Hevonen ei kykene tuottamaan E-vitamiinia itse, vaan se on saatava ravinnosta. E-vitamiinilisän erityistarpeessa ovat ns immunopuutteiset hevoset eli esim hevosen Cushingin tautia (PPID) sairastavat yksilöt, öljyruokinnalla olevat hevoset (varsinkin lihasongelmaiset), tiineet ja imettävät tammat (parantaa myös ternimaidon vasta-aineiden määrää) ja nuoret, kasvavat hevoset sekä kovassa rasituksessa olevat urheiluhevoset.

Laihdutus

Laihduttaminen on tärkeää aineenvaihduntasairauksien ennaltaehkäisemiseksi liikalihavilla hevosilla. Tämän lisäksi ylipaino altistaa mm kaviokuumeelle ja nivelvaivoille. Ainoa keino laihduttaa hevosta on ruokinnan vähentäminen ja liikunnan lisääminen. Englantilaistutkijat testasivat lihaville, metabolista oireyhtymää sairastaville hevosille suunnitellun laihdutusohjelman toimivuutta käytännössä. Ohjeistus osoittautui tutkimuksessa toimivaksi, eli hevoset laihtuivat 6,8 % elopainostaan ja niiden sokeriaineenvaihdunta parani huomattavasti jo kuuden koeviikon aikana. Ohessa perusohjeistusta laihdutukseen tutkimuksen pohjalta: Aloita antamalla karkearehua 1,5 % elopainosta/vrk (eli esim 3 kg heinää per 200 kg poni päivässä); tarvittaessa määrää voidaan vielä pienentää (kuitenkin min 1%). Jaa karkearehuannos vähintään kahteen ruokintakertaan. Liota heinää vedessä ennen hevoselle annostelua helppoliukoisten hiilihydraattien (sokeri) pitoisuuden alentamiseksi. Muista täydentää ruokintaa karkearehun laatuun sopivalla kivennäis-+/- vitamiinirehulla ja varmista, että hevosella on jatkuvasti raikasta juomavettä saatavilla. Ruokintarajoituksen lisäksi hevosta olisi tärkeää liikuttaa päivittäin, koska liikunta parantaa sokeriaineenvaihdunan toimivuutta.

Jonna Jokisalo ELL

Hippos 1/2019

Hevosen jännevamma

Hevosen koukistajajänteillä on hämmästyttävä supistumiskyky. Koukistajajänteisiin liittyvillä lihakset myös edesauttavat jalan koukistumista. Lihakset eivät kuitenkaan yksistään riitä aikaansaamaan liikettä, koska lihasten supistumiskyky on vain pari senttiä. Koukistajajänteiden supistumiskyky onkin hevosen alaraajan liikkeelle ratkaisevan tärkeää. Urheiluhevosten koukistajajänteiden turvamarginaalit ovat pieniä eli kovassa rasituksessa koukistajajänne saattaa revähtää. Lisäksi hevosen vanhetessa jänteiden rappeumamuutokset voivat altistaa jännevauriolle. Ojentajajännevammat harvoin aiheuttavat hevoselle pysyvää ongelmaa vaan ne paranevat yleensä erittäin hyvin; jopa silloin kun jänne menee traumaattisesti kokonaan poikki.

Tavallisimmin hevosella revähtää pinnallinen koukistajajänne. Jännerevähdyksissä oireet ovat usein hyvin selviä, koska revähtänyt jänne turpoaa ja on arka käsittelylle. Alkuun ontuma voi olla voimakasta mutta usein ontuma lievenee selvästi muutamassa päivässä. Jännerevähdyksen oireet vaihtelevat riippuen hevosesta, revähdyksen paikasta ja vaurion vakavuudesta. Iäkkäillä (>15v) ratsuilla etujalan pinnallisen koukistajajänteen revähdys voi olla erittäin vaikea todeta, koska revähdys on usein etupolven jännekanavan sisällä. Ontuma on usein voimakasta mutta paikallisoireet hyvin lieviä. Jännevaurion lisäksi monet muutkin traumat ja sairaudet kuten esimerkiksi imusuonentulehdus, kavionpaise tai hankosidevamma voivat aiheuttaa säärellä turvotusta.

Jännevauriodiagnoosi varmennetaan ja vaurioaste arvioidaan ultraäänitutkimuksella. Jännevaurio arvioidaan ultraäänitutkimuksella 2-3 päivän kuluttua traumasta. Akuutissa jännevauriossa revähdysonteloon kerääntynyt nesteturvotus voi virheellisesti liioitella säievaurion määrää. Siksi vaurion vakavuus on hyvä arvioida vielä uudestaan 2-3 viikon kuluttua, kun pahin tulehdusvaihe on ohi.

Koukistajajännerevähdys voi vaarantaa hevosen kilpailu-uran. Toistuvat ja vakavat jännevauriot voivat myös pysyvästi rampauttaa hevosen. Jännevauriota epäiltäessä hevonen tulee pitää levossa ja vaurioitunutta jännettä kylmätä esimerkiksi vesijohtovedellä. Säären tukiside vähentää turvottelua ja lieventää kipua. Tukisiteen tulee olla hyvin pehmustettu, koska tiukat siteet ilman riittävää pumpulipatjaa saattavat aiheuttaa vakavia ihovaurioita ja pahentaa jännevauriota. Myös tulehduskipulääkkeet saattavat olla tarpeen kivun ja turvotuksen takia.

Revähtäneen koukistajajänteen hoidon haasteena on saada revähtymäalueella kimmoisaa jännekudosta sidekudosarven sijaan. Sidekudosarpi ei jousta yhtä hyvin kuin alkuperäinen, terve jänne, jolloin arpeutunut jänne ei kestä yhtä hyvin rasitusta kuin normaali koukistajajänne. Rajoitun liikunnan tarkoitus on edesauttaa

vaurioituneen jänteen säikeiden järjestäytymistä ja vähentää sitkeän arven muodostusta. Jännevaurion paraneminen kestää usein yli puoli vuotta.

Jännevaurioiden paranemisen nopeuttamiseksi ovat biologiset hoidot viimeisten 10 vuoden aikana yleistyneet jännevaurioiden hoidossa. Verihiutalerikas plasma (PRP eli platelet rich plasma) on tavallisin pistoksena jännevaurioon annettavista biologisista hoidoista. Kantasoluhoitojen toivottiin 10 vuotta sitten merkittävästi parannuskeinoa jännevauriossa, mutta kantasoluhoidon suosio menetti vähän suosiota hoidon epävarmojen tulosten ja hoidon kalleuden takia. Kantasoluhoidon on tällä hetkellä yksinkertaisempaa ja halvempaa kuin aiemmin, koska kantasolut saa nykyään valmiina tuotteena eikä hoidettavalta hevoselta tarvitse ottaa soluja varten luuydintä tai rasvaa solujen viljelyyn. Laserista on saatu hyviä tuloksia jännevikojen hoidoissa. Siinä Laser laiteella hoidetaan toistuvasti vaurioitunutta jännettä kahden viikon aikana. Tulokset ovat olleet lupaavia. Kaikilla hoidossa käytettävillä laserlaitteilla ei voida osoittaa samanlaisia tuloksia, koska laserhoidossa käytettävin laitteiden tekniikkaa vaihtelee suuresti.

Olli Mäkelä ELT

Hippos 7/2018

Uudet aseet taistelussa melanoomaa vastaan 

Melanoomat ovat yleisiä ihokasvaimia kimohevosilla ja niitä esiintyy vain äärimmäisen harvoin muun värisillä hevosilla. Melanoomakasvaimen ulkonäkö on hyvin tyypillinen ja siten helposti tunnistettavissa, ja on yleensä vaihtelevankokoinen, pyöreä, koholla oleva ja musta. Melanoomia alkaa ilmestyä yleensä 5 vuoden iässä ja 15 vuoden iässä 80% kimohevosilla on näkyviä melanoomakasvaimia. Useimmiten kasvaimet ovat hännän alla ja peräsuolen sekä sukupuolielinten ympärillä. Kasvaimia voi myös olla pään alueella, erityisesti huulissa ja sylkirauhasissa. Melanoomat kasvavat pikkuhiljaa suuremmiksi ja infektoituvat herkästi, ovat mahdollisesti kipeitä ja vuotavat sekä saattavat esim tukkia peräsuolen. Useimmat melanoomat eivät lähetä etäpesäkkeitä muihin elimiin, mutta tämäkin on mahdollista. 

Valitettavasti melanooman kehittymistä ei voi estää millään lailla. Toisin kun ihmisillä, auringonvalolle altistumisen ei ajatella lisäävän melanooman syntymistä. Tosin hevoset, joilla on vuotavia kasvaimia vaativat suojaa ötököitä vastaan vähentämään haavaumien infektoitumisriskiä. 

Mitä kasvaimille voi tai pitäisi tehdä? 

Melanoomat on perinteisesti neuvottu ns jättämään rauhaan, koska ne tyypillisesti kasvavat hitaasti ja harvoin aiheuttavat ongelmia ennen kuin kasvavat suuriksi. Toisaalta isoksi kasvettuaan kasvaimet aiheuttavat monenlaisia ongelmia kuten kipua ja mahdollisesti esim peräsuolen tukkeutumisen, ja lisäksi mikäli kasvaimia aiotaan jollain lailla hoitaa, tulisi hoito aloittaa ideaalisti jo heti sairauden alkuvaiheessa. Nykymenetelmillä aikaisin aloitettu hoito todennäköisesti hidastaa kasvaimen kehittymistä ja jopa pysäyttää sen. 

Kasvaimen kirurginen poisto on edelleen suositeltavin vaihtoehto mutta voi olla hankala toteuttaa riippuen kasvaimen koosta ja sijainnista. Kasvaimia voidaan myös hoitaa injektoimalla kasvaimen sisälle solusalpaajia, mutta tämäkin voi olla hankala tpteuttaa. Lisäksi solusalpaajien käytössä on aina mahdollisesti terveydellisiä riskejä sekä hevoselle, omistajalle että eläinlääkärille, ja hoitovaste on epävarma ja vaihteleva. Sekä leikkaushoidon että solusalpaajien käytön haittapuoli on myös se, että hoito kohdistuu vain yhteen kasvaimen kerrallaan. 

Melanooman hoidon uudet tuulet 

Nykyään voimme tarjota uuden aseen melanoomia vastaan, immunoterapian. Siinä tarkoituksena on saada elimistö alkaa hylkiä kasvainta ja sitä kautta pysäyttää kasvainten kasvu tai jopa saada ne pienenemään/häviämään täysin. Tämän hoitomuodon isot hyödyt ovat sen turvallisuus sekä se, että se tehoaa hevosen kaikkiin melanoomakasvaimiin yhtäaikaisesti. Tällä hetkellä Suomessa on saatavilla kaksi hieman erilailla toimivaa rokotetta, Oncept ja APAVAC. 

Oncept on koirien melanooman hoitoon kehitetty DNA-plasmidirokote. Oncept-rokotteen sisältämä DNA stimuloi tyrosinaasi-entsyymin tuotantoa. Tyrosinaasi kontrolloi melaniinin tuotantoa elimistössä monilla lajeilla. Rokotus aikaansaa puolustusjärjestelmän hyökkäyksen tyrosinaasia vastaan, jolloin elimistö itse hyökkää samalla kasvainsoluja vastaan. 

Rokotus annetaan 4 kertaa 2 viikon välein rintalihakseen ja sen jälkeen tehosterokote toistetaan 6kk välein koko hevosen loppuelämän ajan. Koiran ja hevosen annos on sama. Rokotteen teho tutkimuksissa on lupaava - yhdessä tutkimuksessa 80% (13/15) hevosella kasvaimen koko pieneni tai 

sen kasvaminen pysähtyi. Rokotteella ei ole raportoitu haittavaikutuksia vähäisiä rokotuskohdan turvotuksia lukuunottamatta, joten se on turvallinen. Rokotushoitoa voidaan käyttää myös yhdistelmähoitona kasvaimen kirurgisen poiston jälkeen. Paras teho saavutetaan, kun rokotushoito aloitetaan heti ensimmäisen ihokasvaimen ilmaannuttua. 

APAVAC on yksilöllinen rokotehoito, jossa otetaan pala hevosen kasvainta ja valmistetaan siitä ns autogeeninen, eli hevosen omasta kasvaimesta kehitetty yksilöllinen rokote. APAVAC-rokotteen teossa eristetään kasvainsolujen tuottamia epänormaaleja molekyylejä. Kun rokotetta sitten injisoidaan takaisin hevoseen, elimistö hyökkää näitä molekyylejä vastaan. Lisäksi rokotteen sisältämä hydroksiapatiitti stimuloi puolustusjärjestelmää yleisellä tasolla. Rokote toimii siten kuin Oncept mutta on teoriassa tehokkaampi koska se hyökkää juuri tämän hevosen kasvainsoluja vastaan. Yhdessä annoksessa on 5 rokotteen sarja. Rokotteella ei ole raportoitu haittavaikutuksia. Tästä rokotteesta ei ole tiedossa tutkimuksia sen tehosta hevosella. 

Hyvinkään Hevossairaalassa hoidetaan kirjoitus hetkellä (syksyllä 2018) yhtä hevosta APAVAC-rokotteella. Tällä 17-vuotiaalla kimoruunalla oli ollut jo jonkin aikaa liikkumishaluttomuutta ja muita ruuansulatuskanavavaivaan liittyviä oireita. Ähkyn yhteydessä huomattiin peräsuolessa olevan melanooma-kasvaimen kasvaneen niin suureksi, että se häiritsi/esti hevosen ulostamista. Kasvainta oli pienennetty ensin kirurgisesti ja tämän jälkeen aloitettiin APAVAC-rokotteet. Hevonen on saanut nyt useamman rokotesarjan ja kasvain on pienentynyt merkittävästi kooltaan. Jää nähtäväksi pitääkö rokotteita jatkaa hevosen loppuelämän kuten Onceptia, mutta tällä hetkellä sekä omistaja että eläinlääkäri ovat varovaisen toiveikkaita. Tästä hevosesta mainittakoon vielä se, että sen ansiosta saatiin myös Oncept-rokotteelle luvat Suomessa :) päivitys 01/2020 Onceptia on saatavilla hevoskohtaisella erityisluvalla

Jonna Jokisalo ELL