Ohjeita omistajille

Krooniset ruoansulatuskanavan sairaudet hevosella

Hevosen yleisimmät krooniset ruuansulatuskanavan sairaudet ovat mahahaava, paksusuolen hiekkakeräymät sekä tulehdukselliset suolistosairaudet. Nämä kaikki voivat aiheuttaa akuutteja ähkyoireita, kuten syömättömyyttä, vaihtelevan rajuja kipuoireita sekä epänormaalia ulostamista (liian vähän ulostetta, ulostamistarvetta, ripulia tms). Useimmin oireet ovat kuitenkin kroonisempia ja voivat näkyä ainoastaan hevosen haluttomuutena liikkua, satulavyön/silojen kiristämisen vastusteluna yms. Mikäli oireet liittyvät ainoastaan ratsastettavuuteen/ajettavuuteen on suositeltavaa sulkea ensin pois ontumaperäinen syy oireilulle. 

Mahahaava
Mahahaava on yleinen sairaus hevosella. Mahahaavan oireet ovat moninaiset ja vaihtelevat huonosta suorituskyvystä akuuttiin ähkyyn. Aikuisella hevosella ripuli on harvoin mahahaavan oire. Lisäksi laihtuminen hyvästä ruokahalusta huolimatta ei tyypillisesti ole mahahaavan oire. Mahahaavalle altistavia tekijöitä ovat hevosen rotu (laukkahevosilla yleisintä), hoitokäytännöt (yksinolo, tarhaus yksin tai tarhauksen puute, vedensaannin puute), ruokinta (rehutyyppi, ruokintatiheys) sekä rasitus (rasittavuus ja kesto). Mahahaava diagnosoidaan tähystyksellä. Hevosta tulee paastottaa 16h tähystystä varten. Samalla voidaan arvioida mahahaavan vakavuus ja seurata hoitovastetta kontrollitähystyksillä. Ulosteesta tehtävää Succeed-testiä mainostetaan mahahaavan diagnosointikeinona. Se ei valitettavasti ole luotettava testi, eikä sen tuloksen perusteella voida päätellä onko hevosella mahahaava vai ei.
Nykyään tiedetään, että hevosen mahahaavat voidaan jakaa kahteen täysin toisistaan riippumattomaan sairauteen; sarveisosan ja rauhasosan haavaumiin. Näiden syntymekanismi on erilainen ja siten myös niiden ehkäisy ja hoito eroavat toisistaan.

Hevosen mahalaukun sarveisosan haavaumat (ESGD)
Sarveisosan haavaumien olemassaolo on ollut jo pitkään tiedossa ja siten niiden syntymekanismikin on tarkoin tutkittu. Mahalaukun sarveisosa suojautuu mahanesteeltä mahassa olevan rehumassan tarjotessa fyysisen suojan nesteen ja seinämän välille. Sarveisosa kestää hapon suoraa vaikutusta, kunnes mahalaukun pH laskee alle 4, jolloin mahaneste on niin vahva happo että se kykenee rikkomaan sarveisosan pinnan. Mahanesteen pH:n laskuun vaikuttaa pääasiassa suolahapon tuotto, mutta myös väkirehuruokinnan aikaansaama haihtuvien rasvahappojen synty vaikuttaa pH:n happamuuteen ja siten haavaumien syntyyn. Tämän lisäksi rasitus altistaa sarveisosan haavoille kahdella mekanismilla. Liikunta stimuloi gastriinin tuotantoa, jolloin mahanesteen pH laskee lisää. Lisäksi hevosen siirtyessä raviin tai laukkaan sen vatsalihakset aktivoituvat, jolloin paine vatsaontelossa muuttuu ja mahalaukku painuu sivusuunnassa kasaan nostaen mahanesteen pintaa ylemmäksi. Tällöin mahaneste pääsee kosketuksiin sarveisosan kanssa, varsinkin mikäli mahalaukku on tyhjä, edesauttaen näin haavaumien syntyä.

Sarveisosan haavaumien hoito on mahalaukun pH:n neutralisointi. Omepratsolilääkitys on erittäin tehokas ja varma tapa hoitaa haavaumat nopeasti, eikä muita tukivalmisteita tyypillisesti tarvita kuurin aikana. Hoitokäytännöt ja mahdollisesti tukivalmisteet nousevat merkittävään asemaan lääkityksen loputtua. Sarveisosan haavaumien estossa vapaalla heinäruokinnalla ja väkirehujen hiilihydraattipitoisuuden minimoimisella on tärkeä rooli. Hevosen tulisi saada heinää päivässä vähintään 1,5 kg/100 elopainokg ja väkirehun tärkkelyksen määrä saisi olla enintään 2g/elopainokg/pv ja enintään 1g/elopainokg/ruokintakerta. On suositeltavaa antaa hevoselle tukku heinää ennen rasitusta, jotta voidaan varmistaa että mahalaukussa on suojaava heinämassa. Vettä tulisi olla jatkuvasti tarjolla. 
 

Hevosen mahalaukun limakalvon haavaumat (EGGD)
Limakalvon haavaumien syntymekanismi on vielä osittain tuntematon. Tänä päivänä uskotaan, että haavaumien syntyyn johtaa limakalvon puolustusmekanismien pettäminen, jolloin happo pääsee kosketuksiin limakalvon kanssa. Haavojen paraneminen omepratsolilääkityksellä on tutkimusten mukaan huonoa, joten usein joudutaan köyttämään useita valmisteita yhtäaikaisesti ja silti haavauminen paraneminen kestää keskimäärin 6-8, ja jopa 12 viikkoa. 

Omepratsolihoidon tehoon vaikuttavat tekijät
Yleinen suositus on ollut vapaa heinäruokinta mahahaavan hoidossa ja ehkäisyssä. Vaikka tämä suositus on edelleen toimiva mahahaavan ehkäisyssä, on se itse asiassa hoitoa huonontava suositus, sillä omepratsolin imeytyvyys on erittäin huono mikäli hevosella on tarjolla vapaa heinä. Tiedetään, että jopa puolilla hevosista omepratsolilääkitys ei toimi ollenkaan, mikäli hevosta ei paastoteta ennen lääkityksen antoa. Tämän tiedon valossa uusi suositus on antaa omepratsoli aamulla yön yli (8-10h) kestävän paaston jälkeen ja 60-90min ennen ruokaa. 
Omepratsolilääkityksen ideaaliannos on hyvin hevoskohtainen. Hoidon tavoitteena tulisikin olla löytää alhaisin annos jolla saavutetaan riittävä happosalpaus. 

Muut valmisteet
Riippuen tilanteesta eläinlääkäri sattaa valita omepratsolilääkityksen lisäksi tai sijasta jonkin toisen lääkityksen. Nämä ovat pääsääntyöisesti ihmislääkkeitä ja siksi niillä on pitkät tai jopa elinikäiset teurasvaroajat. Vaihtoehtoisiin lääkityksiin kuuluvat sukralfaatti-, ranitidiini-, esomepratsoli- ja uusimpana misoprostolilääkitys.  
Limakalvohaavaumien estosta ei ole tutkimukseen perustuvaa näyttöä. Tällä hetkellä suositellaan samanlaista hoito- ja ruokintakäytäntöä kuin sarveiskalvohaavaumien hoidossa. Lisäksi öljyruokinnalla saattaa olla limakalvoa suojaava vaikutus. 

Paksusuolen hiekkakeräymät
Hevosten hiekansyönti on erittäin yleistä Suomessa. Yliopistollinen Eläinsairaala keräsi nettikyselynä laajasti tietoja 500 hevosesta koskien oireita ja mahdollisia altistavia tekijöitä. Lisäksi yliopistolla tutkitaan tällä hetkellä mahdollisia hivenainepuutoksia hiekansyönnin altistavina tekijöinä. Tulevaisuus näyttää, saadaanko näistä apua taistelussa hiekansyöntiä vastaan.
Hiekkakeräymän yleisimmät oireet ovat krooninen ripuli, liikkumishaluttomuus, toistuvat ähkyt, ns. herkkämahaisuus (ei kestä ruokinnanmuutoksia) sekä laihtuminen. Hiekansyöntiä voidaan epäillä vahvasti jo esitietojen perusteella. Varmaan diagnoosiin tarvitaan vatsaontelon röntgenkuvaus. Sen etuja ovat diagnoosin lisäksi mahdollisuus arvioida hiekkakeräymän suuruus, sekä hoitovasteen seuranta. Muita vaihtoehtoisia diagnostisia testejä ovat vatsaontelon ultraäänitutkimus, hiekkaäänien kuuntelu stetoskoopilla sekä ulosteen hiekkatesti. Hiekkatestin ongelma on se, ettei negatiivinen tulos takaa ettei hevosella olisi hiekkaa ja lisäksi testin perusteella ei voida arvioida hiekkakeräymän suuruutta. 
Paras hoito on ennaltaehkäisy, ja hiekan uudelleen syömisen esto voi toimia myös hoitomuotona. Kotihoitona käytetään psylliumin syöttämistä. Tehokkaampi keino on psylliumin ja magnesiumsulfaatin yhtäaikainen letkuttaminen kerran päivässä 3-7 päivän ajan. Hoitotehoa lisää mielestäni lisävesien juotto kuurin aikana. Lisäksi toisinaan joudutaan myös rajoittamaan heinänsyöntiä kuurin aikana (ns. low bulk ruokavalio). Hiekka voidaan toisinaan joutua poistamaan leikkauksella joko voimakkaiden ähkyoireiden tai hoitoon vastaamattomuuden takia. Hiekkakeräymien seurauksena hevoselle voi tulla mahalaukun hidastunutta tyhjenemistä/krooninen mahalaukun impaktio sekä paksusuolen tulehdustila. Näitä molempia voi yrittää hoitaa kortisonilla. Hoitovaste on lievemmissä tapauksissa yleisesti hyvä. 

Tulehdukselliset suolistosairaudet (IBD)
Tulehdukselliset suolistosairaudet ovat kirjallisuuden mukaan syynä hevosen laihtumiseen ilman huonoa ruokahalua 32% tapauksista. Muita syitä laihtumiseen ovat huono hampaiden kunto, aliravitsemus, sisäloiset ja muut krooniset tulehdukset mukaan lukien kasvainsairaudet. Omassa potilasmateriaalissani yleisimpiä omistajien huomaamia oireita IBD:n taustalla ovat laihtumisen lisäksi liikkumishaluttomuus, hoitoon vastaamaton mahahaava tai ripuli ilman selkeää syytä, sekä akuutit tai toistuvat ähkyoireet. Lisäksi hevosella voi olla myös iho-oireita.
Diagnoosiin päästään yleensä ns. poissulkumenetelmällä; sulkemalla ensin pois yleisemmät sairaudet. Tutkiminen voidaan tehdä osissa ja aloittaa kliinisellä yleistutkimuksella, verinäytteillä ja ulostenäytteillä. Tyypillisesti IBD-hevosella ei ole juurikaan muutoksia verinäytteissä lukuunottamatta mahdollista hypoalbuminemiaa. Terapeuttinen madotus on myös mahdollinen hoitokokeilu ennen jatkotutkimuksia. Seuraava askel sisältää yleensä mahalaukun tähystyksen, vatsaontelon röntgenkuvauksen sekä ultraäänitutkimuksen. Samalla voidaan tehdä myös glukoosin imeytymistesti ja ottaa mahdolliset koepalat suolistosta. 
Glukoosin imeytymistesti suoritetaan 12h paastotetulle hevoselle, joka ei ole saanut väkirehuja edellisenä päivänä. Glukoosin imeytymistesti on suositeltavaa tehdä, sillä se ennustaa parhaiten hoitovastetta. Koepaloja voidaan ottaa peräsuolesta ja ohutsuolesta. Hollannissa tutkitaan lisäksi mahdollisuutta kehittää hevosille omaa ns. keliakiatestiä, koska on osoitettu että ainakin osa IBD-hevosista on gluteenisensitiivisiä. Siksi näiden hevosten ruokavaliossa kannattaa välttää gluteenia.
Tyypillinen hoito on kortisonilääkitys. Lisäksi tukivalmisteina voidaan käyttää omegaöljyjä, sacharides-hiivavalmisteita, mäskiä sekä vähäsokerista ruokavaliota.

Onko hevosellasi edellä kuvattuja oireita? Ota yhteyttä mikäli sinulle jäi kysyttävää, tai varaa aika tutkimuksiin. Mikäli hevosesi oireet viittaavat suolistotulehdukseen on hyvä jutella hoitavan eläinlääkärin kanssa ennen ajan varaamista, jotta voimme laatia juuri ideaalin tutkimuspaketin sinun hevosellesi.
 

Aineenvaihdunnalliset sairaudet hevosella

Hevosen merkittävimpiin aineenvaihdunnallisiin sairauksiin kuuluvat aineenvaihdunnallisten lihassairauksien ryhmä, sekä hormonaaliset sairaudet hevosen Cushingin tauti ja hevosen metabolinen oireyhtymä. Näissä sairauksissa yleistä on että oireet ovat moneen sairauteen sopivia ja hiipivät yleensä hiljalleen, jolloin omistajan voi olla vaikea ymmärtää mistä on kyse, varsinkaan jos sairaudet eivät ole entuudestaan tuttuja. 

Hevosen aineenvaihdunnalliset lihassairaudet
Hevosen aineenvaihdunnalliset lihassairaudet ovat ryhmä sairauksia, joissa eri syistä johtuva häiriö lihassolujen normaalissa toiminnassa johtaa eri vakavuusasteisiin jäykkyys- ja/tai haluttomuusoireisiin. Pahimmillaan lihaskivut voivat olla niin voimakkaita että hevosella luullaan olevan ähky. Alla lueteltuina yleisimmät hevosen lihassairaudet Suomessa.

Hevosen rasituksellinen lihassairaus eli RER (recurrent exertional rhabdomyolysis)
Tämä on täysiverisillä hevosilla esiintyvä rasituksen laukaisema lihaskramppi, jonka syynä on lihaksen solunsisäisen kalsiumaineenvaihdunnan häiriö. Sairaus on perinnöllinen ja esiintyy useimmiten temperamenttisilla tammoilla. Stressi ja/tai hevosen kuumeneminen voi laukaista oireet. Arabeilla ja lämminverisillä ravureilla on oma vastaavanlainen sairaus. 

Lihaksen sokeriaineenvaihdunnan häiriösairaus PSSM (polysacharide storage myopathy) 
Myös tämä sairaus on perinnöllinen sairaus jossa geenivirheen johdosta solujen ns. varastosokerin eli glykogeenin varastointi ja toisaalta uudelleenkäyttöönotto on häiriintynyt. Tästä sairaudesta on kaksi muotoa, PSSM tyyppi 1 ja 2. Tyyppi 1 -tautia sairastavat kylmäverirotuiset hevoset, erityisesti quarterit. Tämän sairauden syyksi on löytynyt geenivirhe, joka voidaan tutkia. Tyyppi 2 -sairaudessa aiheuttajageeniä ei ole löytynyt. Tätä tyyppiä sairastavat quartersukuiset hevoset (paint, appaloosa, jne.) sekä ponit (Fell, Connemara, Cob). Myös puoliverisillä hevosilla esiintyy tätä lihassairautta, vaikkakin harvemmin. 

Lihassairauksien oireet
Akuutissa vaiheessa oireet vaihtelevat lievästä jäykkyydestä rajuihin kipuoireisiin. Tyypillisesti hevosen takaosan ja selän lihakset oireilevat eniten ja tuntuvat käteen kovilta. Lihassolujen hajotessa niistä vapautuu myoglobiinia, joka värjää virtsan ruskeaksi. Kroonisessa muodossa pääoireet ovat jäykkyys, vastustelu, huono suorituskyky ja ontuma sekä alisuorittaminen. Kylmäverisillä roduilla ei välttämättä ole ollenkaan tyypillistä lihaskipua, vaan oireena voi sen sijaan olla lihaskato ja –heikkous sekä lihastärinä. Heikon lihaskunnon omaava hevonen seisoo tyypillisesti jalat mahan alla, kuin tasapainottelisi pallon päällä. 

Diagnoosi
Eläinlääkäri tekee diagnoosin historian ja oireiden perusteella sekä tyypillisesti verinäytteen avulla. Verinäytteestä katsotaan ainakin lepolihasarvot ja tarvittaessa tehdään lihasrasitustesti, jossa hevosen lihasarvoja mitataan ennen ja jälkeen rasituksen. Lisäksi voidaan ottaa koepala lihaksesta, sekä mikäli epäillään perinnöllistä sairautta voidaan selvittää hevosella mahdollisesti oleva altistava geeni veri- tai jouhinäytteestä.

Hoito
Akuutissa vaiheessa hoito keskittyy kivun lievitykseen sekä nesteytykseen. Nesteytys on tärkeää, sillä hajoavista lihassoluista vapautuva myoglobiini voi muuten vaurioittaa munuaisia.  Kaikki nämä sairaudet ovat kroonisia, eikä niihin ole parannuskeinoa. Osaan sairauksista on ionikanavien toimintaa säätelevä lääkitys, mutta se tulee tällä hetkellä hevosella niin kalliiksi ettei se käytännössä ole vaihtoehto. Hoito keskittyy siis käytännössä oireiden lievittämiseen ja koostuu tarkasta liikutusohjelmasta ja ruokavaliosta. Liikunnassa on tärkeää vapaan liikuskelun maksimointi (ideaalisti pihatto tai ainakin mahdollisimman pitkä tarhausaika), sekä hyvän peruskunnon saavuttaminen ja rasituksen säännöllisyys. Näillä hevosilla liikutuksen tason tulisi olla samanlaista joka päivä, eikä vapaapäiviä tai äkillisiä muutoksia tulisi olla ollenkaan.  Ruokinnassa on tärkeä minimoida hevosen saama sokeri ja tärkkelys. Hevoselle syötetyssä väkirehussa tulisi olla alle 5% sokeria ja tärkkelystä ja heinän sokeripitoisuus tulisi olla alle 100g kilossa kuiva-ainetta (< 100g /kg ka, tämä luku ilmoitetaan heinän rehuanalyysissä). Mikäli heinän sokeripitoisuus on liian korkea tai ravintoanalyysia ei ole tehty, kannattaa heinä liottaa viileässä vedessä 60minuutin ajan ennen sen antoa hevoselle. Tällöin osa heinän sokerista (mutta samalla myös vitamiinit!) liukenevat liuotusveteen. Kun sokeria on ruokavaliossa vähän, sitä ei myöskään tarvitse varastoida, jolloin vähennetään ongelmia. 

Hiilihydraattien välttämisen lisäksi erityisen tärkeää on syöttää hevoselle öljyä. Vähintään 12% hevosen saamasta sulavasta energiasta tulisi tulla rasvasta. Tämä tarkoittaa sitä, että hevosen tulisi saada vähintään 1 ml/kg/päivä öljyä (500 kg hevosen tulisi saada vähintään 5dl öljyä päivässä, mikäli hevoselle ei anneta rasvapitoista väkirehua). Öljyä voidaan antaa sellaisenaan (mikä tahansa kasviöljy käy) ja lisäksi osa/koko öljyn määrä voidaan antaa joko paljon öljyä ja vähän tärkkelystä sisältävänä väkirehuna (esim. RE-LEVE, Racing Selected, Equi-Jewel) tai rypsipuristeena (esim. Hevari rypsipuriste).

Lihasongelmaisen hevosen ruokinnassa erityisen tärkeässä roolissa on myös riittävä E-vitamiinin ja mahdollisesti myös seleenin saanti. E-vitamiinia tarvitaan paitsi lihasten normaalin toimintaan, myös lisääntyneen rasvaruokinnan aiheuttamaan lisääntyneeseen rasvan aineenvaihduntaan elimistössä. Siinä missä E-vitamiinilisä on tarpeen vaikka hevosen E-vitamiinipitoisuus olisikin normaali, ei seleenilisää tulisi antaa muuten kun puutetiloissa verinäytteen perusteella, sillä ylimäärä seleeniä on helposti vahingollista. Sen sijaan E-vitamiinin tarve on helposti 3-5 kertainen ns. perushevosen tarpeeseen nähden. Määrän lisäksi on tärkeää huomoida syötetyn E-vitamiinin laatu; ei ole sama mitä E-vitamiinivalmistetta hevoselle antaa. Kaikki E-vitamiinivalmisteet sisältävät alfa-tokoferolia. Erona valmisteiden välillä on se, onko valmisteen E-vitamiini ns luonnonllinen vai synteettinen E-vitamiini ja lisäksi missä muodossa se on. Luonnollisen E-vitamiinin käyttösuhde on ylivertainen synteettiseen verrattuna, jolloin voidaan olla varmoja että syötetty E-vitamiini menee oikeasti hevosen hyötykäyttöön. Toinen tärkeä seikka on, missä muodossa E-vitamiini on valmisteessa. E-vitamiinin säilyvyys on ongelmallista, ja säilyvyyden parantamiseksi se muutetaan usein asetaatti-muotoon. Tämä muoto täytyy ensin purkaa suolistossa ennen kuin E-vitamiini voi imeytyä, joten sen imeytyminen on heikompaa kuin alkoholimuodossa olevien valmisteiden. Siksi kannattaa kiinnittää huomiota mitä ostaa – luonnollinen, ei-asetaattimuotoinen E-vitamiini hyödyttää hevosta eniten.

Hevosen Cushingin tauti eli aivolisäkkeen keskilohkon toimintahäiriö (PPID)
Tämä sairaus johtuu aivolisäkkeen keskilohkon toimintahäiriöstä, mistä taudin nimikin tulee (PPID; pituitary pars intermedia dysfunction). PPID-oireyhtymä tunnetaan paremmin nimellä hevosen Cushingin tauti. Cushing-sana on kuitenkin hieman harhaanjohtava, sillä ihmisillä Cushingin tauti tarkoittaa sairautta aivolisäkkeen etulohkossa ja on siten eri asia. 
Aivolisäke toimii normaalisti monen tärkeän hormonin erityksen säätelijänä. Toimintahäiriö tarkoittaa epänormaalin korkeaa hormonituotantoa aivolisäkkeestä. Sairauden aiheuttaa ns. neurodegeneratiivinen prosessi, ikäänkuin aivojen rappeutuminen. Sen seurauksena aivolisäkkeen keskilohkon toimintaa normaalitilassa hillitsevää välittäjäainetta eli dopamiinia tuottavat hermosolut surkastuvat. Tällöin dopamiinipitoisuus laskee, mikä puolestaan johtaa hormonien ja muiden aineiden liikaeritykseen aivolisäkkeestä. Nämä hormonit aiheuttavat sairastuneissa hevosissa nähtävät kliiniset oireet. Samalla aivolisäkkeen keskiosa suurenee ja vähitellen siihen kasvaa hyvälaatuinen kasvain, ns. adenooma. Taudin ongelmat aiheutuvat kuitenkin lisääntyneestä hormonituotannosta, ei aivolisäkkeen liikakasvusta. 

PPID on erityisesti ikääntyvien hevosten sairaus. On arvioitu että 15% yli 15-vuotiaista hevosista sairastaa tätä tautia ja taudin todennäköisyys kasvaa mitä vanhemmaksi hevonen elää. Sairaus on mahdollinen kuitenkin jo nuoremmilla, jopa alle 10-vuotiailla hevosilla. Siihen voi sairastua mikä tahansa hevonen, poni tai aasi ikään, sukupuoleen ja käyttöön katsomatta. 

Aivolisäke (hypofyysi) on aivojen hypotalamukseen kiinnittyvä ja sen kanssa yhdessä toimiva endokriinisen eli hormonaalisen järjestelmän säätelijä. Se jakautuu kahteen toiminnalliseen osaan, rauhasepiteelistä koostuvaan etulohkoon (adenohypofyysi) ja hermokudoksesta koostuvaan takalohkoon (neurohypofyysi). Etulohko jakautuu puolestaan kolmeen osaan, joista keskimmäinen on PPID:ssä liiallista hormonia tuottava pars intermedia eli aivolisäkkeen keskilohko.
Normaalihevosella aivolisäkkeen keskilohko on tärkeässä roolissa vuodenaikaisvaihteluissa tapahtuvissa muutoksissa (karvan kasvu talvella yms.), tulehdusvasteessa ja aineenvaihdunnassa. Normaalitilanteessa aivolisäkkeen keskilohko ei vapauta ACTH:ta, koska aivojen välittäjäaine dopamiini estää sen. Hevosilla jotka sairastavat PPID:tä dopamiinia ei tuoteta normaalia määrää, joten välilohkokin alkaa tuottaa ACTH:ta muiden hormonien ohella. ACTH:n liikaeritys johtaa solujen määrän ja koon lisääntymiseen, mikä puolestaan usein johtaa hyvälaatuisen kasvaimen (ns. adenooma) syntyyn. Tämä liikakasvu voi aiheuttaa painevaurioita muissa aivolisäkkeen osissa. 

Miksi hevonen sairastuu? Sairauden synnyn syy on vielä osittain epäselvä. On ehdotettu, että oksidatiivinen stressi aiheuttaisi hermosolutuhon, joka johtaa dopamiinin puutteelliseen eritykseen. On myös mahdollista, että samaan lopputulokseen voidaan päätyä montaa eri reittiä; PPID:lle saattavat altistaa mm. muut aineenvaihdunnalliset sairaudet kuten hevosen metabolinen syndrooma, ympäristömyrkyt, stressi ja geneettinen alttius. Tämä selittäisi miksi eri hevosilla voi olla hyvinkin erilaiset oireet. 

Oireet
Ehdottomasti yleisin oire on pitkä, mahdollisesti kihartuva karvapeite ja erityisesti huonosti vaihtuva talvikarva. Tämä näkyy selvimmin natiivirotuisilla hevosilla ja poneilla, joiden talvikarva on muutenkin pidempi. Roduilla, joilla on luonnostaan hieno karva, ei pitkäkarvaisuus välttämättä näy selkeästi tai pitkiä karvoja voi olla vain osassa kroppaa, tyypillisimmin jaloissa sekä mahan tai kaulan alla. Koska PPID on vanhojen hevosten sairaus, voivat ensioireet jäädä huomaamatta, koska niitä pidetään normaalimuutoksina vanhoilla hevosilla. Ensioireita ovat pömppömaha ja ylälinjan häviäminen; molemmat johtuvat vähentyneestä lihasmassasta ja myös lihasvoiman vähenemisestä. Riippuen rodusta, atleettisuudesta ja lihavuustasosta tämän oire voi olla enemmän tai vähemmän selkeä. Monilla lihavilla hevosilla lihaskato tapahtuu ennen rasvan vähenemistä, jolloin rasva jää näkyviin paikallisina keräyminä. Sairastuneilla hevosilla voi myös kerääntyä rasvaa epänormaaleihin paikkoihin, joista tyypillisin on silmien yläpuolella.
Ehdottomasti vakavin PPID:n kliininen oire on kaviokuume. Kaviokuumeelle altistaa hormoniepätasapainon aiheuttama sokeriaineenvaihdunnan häiriö (kohonnut insuliinipitoisuus verenkierrossa). Kärjistäen voikin sanoa, että kaikkia hevosia joilla on kaviokuumeoireet, tulisi pitää tätä tautia sairastavina ellei toisin todisteta. Riski on suurempi, mikäli hevonen sairastaa lisäksi hevosen metabolista oireyhtymää (kohonnut insuliinitaso).

Muita mahdollisia oireita ovat epänormaalin runsas juominen, josta seuraa epänormaalin runsas virtsaaminen, runsas hikoilu tai hikoilun puute, sekä suorituskyvyn lasku ja yleinen vetämättömyys.  Vetämättömyyden syy on opiaattityyppisen hormonin, β-endorfiinin, kohonnut pitoisuus verenkierrossa. Tämä hormoni toimii kehossa morfiinin tavoin, mikä tarkoittaa että vetämättömäksi muuttunut hevonen saattaa olla melko onnellisessa tilassa.

Harvinaisempina oireina voi esiintyä lisääntymisongelmia, epänormaalia maidoneritystä utareesta, sokeus sekä jopa hevosen yhtäkkinen kaatuminen sen nukahtaessa esimerkiksi harjatessa (ns. narkolepsia). Hormoniepätasapaino aiheuttaa elimistön puolustusjärjestelmän lamaantumista eli altistaa hevosen kaikenlaisille infektioille, kuten keuhkokuumeelle, poskiontelontulehduksille sekä hammasvaivoille. Ennen sairauden diagnosointia ja lääkityksen aloittamista sairastuneilla hevosilla tavataan yleisesti kroonisia infektiosairauksia, kuten poskiontelontulehdus, endometriitti (kohdun limakalvon tulehdus) ja parodontiitti (ientulehdus). Tyypillisesti oireet alkavat lievinä, tuskin huomattavina, ja voimistuvat vuosi vuodelta, ellei tilanteeseen puututa.

Diagnoosi
Sairautta tulisi epäillä erityisesti, mikäli hevosella on kaviokuume, pitkä karva tai toistuvia infektioita. Eläinlääkäri diagnosoi sairauden esitietojen sekä yleisimmin yksittäisen verinäytteen (ACTH-testi ja usein lisäksi veren glukoosi- ja insuliinipitoisuus) perusteella. ACTH-testillä mitataan aivolisäkkeen tuottaman hormonin (ACTH) pitoisuutta verenkierrossa. Tämä hormoni on normaalistikin koholla hevosen ollessa sairas, eli mikäli hevosella on esimerkiksi kaviokuume, tulisi ennen testin tekemistä odottaa, kunnes oireet ovat hellittäneet. Lisäksi hormonipitoisuus vaihtelee vuodenajoittain ja alkavan taudin saa parhaiten kiinni elo-lokakuussa, jolloin terveiden ja sairastuneiden yksilöiden hormonipitoisuudet eroavat selkeimmin toisistaan.  

Mikäli testin tulos on negatiivinen, mutta hevosen oireet tai sairaushistoria puoltavat sairautta, voidaan tehdä ACTH-stimulaatiotesti. Tässä hevosesta otetaan ensin ACTH-lepoarvo. Tämän jälkeen eläinlääkäri antaa hevoselle TRH-hormonia ja ottaa uuden ACTH-näytteen tämän jälkeen (ns. kakkosnäyte). Sairastuneilla hevosilla ACTH-pitoisuus nousee terveitä hevosia korkeammaksi kakkosnäytteessä ja tällä testillä voidaan saada kiinni hevosia jotka ovat vasta taudin alkuvaiheessa. Toinen vaihtoehto on toistaa testi 3-6 kk kuluttua ja/tai syyskuukausina. Testin toistaminen kannattaa, jotta sairastuneet yksilöt löydettäisiin jo taudin alkuvaiheessa, jolloin lääkitys voidaan aloittaa ennen kuin hevosella ilmenee voimakkaampia oireita. 
Korkea ACTH-pitoisuus tarkoittaa suurella todennäköisyydellä että hevonen sairastaa PPID:tä, mutta on mahdollista että hevoselta löydetään korkea ACTH-arvo myös muista syistä. Terveellä hevosella aivolisäkkeen välilohko ei käytännössä tuota ollenkaan ACTH:ta, vaan kaikki ACTH tulee aivolisäkkeen takalohkosta, pars distaliksesta. Tämä osa vapauttaa ACTH:ta vasteena kaikentyyppiseen stressiin ja toisaalta korkea ACTH-pitoisuus veressä keskeyttää hormonin vapauttamisen aivolisäkkeestä. Tätä kutsutaan feedback-säätelyksi. Verinäytteestä mitatusta ACTH-pitoisuudesta ei voida päätellä, mistä mitattu hormoni on peräisin, eli onko se normaali vaste stressitilanteeseen vai merkki epänormaalin dopamiinituotannon aiheuttavasta hormonin liikavapautumisesta. Stressillä tarkoitetaan mitä tahansa rasitustilaa elimistössä. Tällaisia ovat mm. jännitys, mikä tahansa kipu (esim. kaviokuume), fyysinen rasitus, kuljetus, hermostuminen ja pelko. Myös huulipuristimen käyttö nostaa ACTH-pitoisuutta. Tämän vuoksi pelkkä kohonnut hormonipitoisuus ei ole riittävä syy lääkityksen aloittamiselle, vaan hevosella on oltava myös kliinisiä oireita sairaudesta. 

Hoito ja ennuste
PPID on yleinen sairaus ja arviolta joka 5. yli 15-vuotias hevosen sairastaa sitä. Suurin osa sairastuneista hevosista vastaa hyvin lääkitykseen ja monet palaavat takaisin aiempaan käyttöönsä, jopa urheiluhevosiksi. Tautia ei valitettavasti pystytä parantamaan, mutta elinikäisellä lääkityksellä oireita pystytään usein merkittävästi vähentämään ja ennaltaehkäisemään vakavampien komplikaatioiden, kuten kaviokuumeen syntyä. 

Dopamiinitasot laskevat kaikilla hevosilla iän myötä. Sairastuneilla yksilöillä dopamiinitasot laskevat vauhdikkaammin kuin terveillä ikätovereilla. PPID-lääke, pergolidi, korvaakin dopamiinin puutteen ja palauttamalla dopamiinitasot ennalleen estää hormonien liikatuotannon. Lääkityksen aloituksen jälkeen lääkkeen vaikutusta seurataan ensin tiheämmin. Oikean annoksen löydyttyä on suositeltavaa tarkastaa ACTH-taso puolivuosittain, joista toinen tarkistus tehdään syksyisin ja lisäksi aina jos oireita ilmenee. Kontrollissa tulisi testata aina myös insuliinistatus, koska jopa kolmanneksella PPID:tä sairastavista hevosista on koholla oleva insuliini. Tämä tieto on merkittävä, koska kohonnut insuliinitaso altistaa kaviokuumeelle ja siten on erittäin tärkeää, että näiden hevosten ruokavaliossa vältetään sokereita. 

Lääkitys on yleisesti hyvin siedetty ja sivuoireet ovat harvinaisia. Mahdollisia sivuoireita ovat ruokahaluttomuus ja ns. mörköjen näkeminen. Useimmiten omistajat huomaavat kuitenkin vain, että pian tallissa heitä odottaakin mieleltään ja voinniltaan huomattavasti piristynyt hevonen. Oireiden lievittyminen ja lääkityksen positiiviset vaikutukset näkyvät yleensä parin kuukauden kuluttua lääkityksen aloittamisesta. Pergolidi-lääkitys aiheuttaa hevoselle elinikäisen teuraskiellon, eikä lääkitystä saavalla hevosella saa kilpailla. 

Lääkityksen lisäksi on tärkeää huolehtia tarkasti perusterveydenhuollosta, kuten säännöllisestä kengityksestä, hampaiden tarkastuksesta, rokotuksista sekä ulostenäytteiden ottamisesta ja sen mukaisesta loishäädöstä. Hevosta tulisi liikuttaa säännöllisesti, sen voinnin mukaan. 
Mahdollisen kaviokuumeen sattuessa noudatetaan eläinlääkärin ohjeita kipulääkityksen, liikunnan ja sairaskengityksen suhteen. Mikäli hevosella on yhtäaikaisesti sokeriaineenvaihdunnan häiriö (EMS), ruokinnassa on tärkeää välttää sokereita ja tarjota hyvälaatuista, sulavaa heinää. Tyypillisesti laidunruoho aiheuttaa kaviokuumeen hevosille joilla on yhtäaikainen EMS, joten laiduntaminen ja ylipäänsä tuoreen ruohon syöttely on ehdottomasti kiellettyä. Vitamiinit, erityisesti E-vitamiinilisä on tarpeen kaikille PPID:tä sairastaville hevosille sen puolustusjärjestelmän toimintaa parantavan vaikutuksen takia. Lisäksi uskotaan, että antioksidantit hidastaisivat sairauden aiheuttajaprosessia eli aivojen hermorappeuman etenemistä, mutta tieteellistä todistetta tästä ei ole. Varsinkin hoidon alussa karvapeitteen klippaus on tarpeen. 

Hevosen metabolinen oireyhtymä (EMS, Equine Metabolic Syndrome)
Hevosen metabolinen oireyhtymä muistuttaa ihmisen kakkostyypin diabetesta. Siinä hevosen elimistö ei vastaa insuliiniin, mistä seuraa taudille tyypilliset oireet. Tyyppipotilas on nuori aikuinen, ns. ”easy keeper” eli hyvin helposti lihova hevonen tai poni. Tauti on yleisempi roduilla, jotka ovat kehittyneet elämään karuissa olosuhteissa, kuten shetlanninponi. Ponirodut ovat alttiimpia kuin hevoset, mutta tautia esiintyy myös yleisesti hevosroduilla, erityisesti arabeilla ja quartereilla. Lihavuuden ohella yleisin varsinainen sairauden oire on kaviokuume, mikä sekin johtuu vääränlaisesta sokeriaineenvaihdunnasta elimistössä. Nämä hevoset eivät kestä sokeria ravinnossaan ja varsinkin laidunruohon sisältämä sokeri, fruktaani, on erityisen haitallista. Tauti on jossain määrin perinnöllinen. Geneettisen alttiuden lisäksi riskitekijöitä ovat vähäinen liikutus sekä ns. liian hyvä rehu (laidunruoho, ravinteikas heinä, väkirehut). 

Oireet
Metabolista oireyhtymää sairastavalla potilaalla on yleisen lihavuuden lisäksi epänormaaleja rasvakertymiä erityisesti niskassa, harjamarton alueella sekä hännäntyvessä, lavoissa ja silmien yläpuolella. On mahdollista että metabolista oireyhtymää sairastava hevonen on muuten normaalipainoinen, mutta sillä näkyy selkeästi yllämainitut rasvakertymät. Kaviokuumeen oireet voivat olla jollain hevosilla niin lievät, että omistaja kokee hevosen ennemmin laiskaksi liikkumaan, eikä välttämättä huomaa kaviokipua ainakaan taudin alkuvaiheessa. Kuitenkin mikäli kaviokuumeoireet havaitaan, on ehdottoman tärkeää tutkia tämän sairauden mahdollisuus akuutin kaviokuumeen hoidon jälkeen. 

Diagnoosi
Eläinlääkäri tekee diagnoosin hevosen ulkonäön, mahdollisten kaviokuumeoireiden ja verinäytteiden avulla. Pitkälle edenneessä sairaudessa todetaan kohonnut insuliinipitoisuus leponäytteestä. Tällöin verinäyte otetaan hevoselta heinäaterian syönnin jälkeen, kuitenkin niin että väkirehujen syönnistä on ideaalisti kulunut vähintään 4 tuntia. Koska tällä testillä saadaan kiinni vain pitkälle edenneet sairastuneet yksilöt, lepoarvon sijaan voidaan tehdä ns. sokerirasitustesti. Tässä testissä eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan annetaan hevoselle esim. maissisiirappia ja insuliiniarvo mittaan 60-90min siirapin annon jälkeen.  

Hoito
Hoidossa tärkeintä on tärkkelyksen ja yleisesti sokerin välttäminen ruokinnassa sekä ylipainon pudotus, ja riippuen kavioiden tilasta, säännöllinen liikunta. Hevosen metabolista oireyhtymää sairastaville hevosille ei tulisi syöttää muuta kuin heinää, vettä ja hyvälaatuista vitamiini-kivennäisseosta. Heinämäärä tulisi rajoittaa 1-1,5 prosenttiin elopainosta (kuivaheinää). Mikäli tämä rajoitus ei riitä, painonpudotuksessa voidaan maksimissaan puolet heinästä korvata oljella. Heinän sokeripitoisuuden tulisi olla alle 100g /kg ka. Heinän liotus on hyvä apukeino tässäkin sairaudessa vähentämään sokeripitoisuutta. Lisäksi heinä kannattaa, mikäli mahdollista, tarjota ns. slow feeding -verkosta, jolloin syöminen tasoittuu paremmin pitkin päivää. Kuten jo aiemmin mainittiin, laidunruoho on ehdottomasti kielletty. Laidunruohon sokeripitoisuus on korkeimmillaan vanhassa, kortisessa ruohossa, aamupäivällä ja alkuillasta kasvien tuottaessa sokeria auringonvalon avulla, keväisin ja syksyisin sekä kylmän yön jälkeen. 

Ylipainon pudotus on tärkeää, koska rasvasolujen sisältämät hormonit, erityisesti leptiini, ovat haitallisia sokeriaineenvaihdunnalle. Mikäli kavioiden tila mahdollistaa liikunnan, myös liikunnalla on iso merkitys sokeriaineenvaihdunnan normalisoinnissa. Jo 30min kävelyä päivittäin auttaa. 

Ruokinnan ja liikutuksen apukeinoina alkuvaiheessa voidaan käyttää lääkityksiä eläinlääkärin harkinnan mukaan. Näitä ovat elimistön insuliinivastetta parantava metformiinilääkitys sekä aineenvaihduntaa ja siten laihdutusta edistävä kilpirauhashormonilääkitys. Kuitenkin ehdottomasti tärkeintä tämän sairauden hoidossa on oikeanlainen ruokinta, säännöllinen liikutus ja hyvä kaviohuolto.